Asenne ratkaisee

Laitetaanko sytojen kanyylit aina kämmenselkään, kysäisin sosiaalisen median rintasyöpää sairastavien vertaisryhmässä.

Ihmettelin, kun vastauksia ei ilmaantunut heti niin kuin yleensä, mutta tuokion kuluttua huomasin heittäneeni kysymyksen yleiselle puolelle kaikille parille sadalle kaverilleni!

Outojen sanojen ihmettelystä kommentit siirtyivät epäilyyn sairastumisestani ja kissa oli päässyt laatikosta livahtaen saman tien kauas, koska hiiretkin näkyivät hyppivän pöydällä. Eipä auttanut muu kuin myöntää: kyllä, olin juuri saanut diagnoosin rintasyövästä ja kysymykseni oli tarkoitettu toisaalle.

Tästä seurasi lista tsemppauksia ja sydämiä. Ainakin arkunkantajia löytyy, kommentoin huvittuneena. Lausahdukseni johtui vastikään lukemastani toteamuksesta, jonka mukaan sen verran ystäviä pitäisi ihmisellä aina olla, että saisi arkkuaan varten kantajat. Suuri osa kommentistani järkyttyneistä some-kavereistani ei ilmeisestikään ollut kyseistä lausetta nähnyt.

Suuren perheen onnistuneen maahanmuuton prosessin aikana ja sen jälkeen sain usein lukea ja kuulla: – Sulla on hyvä asenne, hyvä huumorintaju kantaa pitkälle, ajattelet ihanan positiivisesti.

Niille, joilla paluumuutto ei ollutkaan sujunut odotusten mukaan, vihjailtiin asioiden kulun olevan myös hyvin paljon omasta asenteesta kiinni.

Kannattaa pitää positiivista asennetta yllä, neuvotaan, niin kuin se oma asenne suuriin elämänmuutoksiin, läheisen menetykseen tai vakavaan sairastumiseen olisi jollain tavalla valittavissa. Eiköhän kuitenkin riipu jokaisen ihmisen perusluonteesta, miten niihin oman elämänsä katastrofeihin suhtautuu, miten niihin reagoi, miten ne itseen vaikuttaa.

On mahdotonta tietoisesti valita positiivinen asenne, kun tuntuu, että sydän, sielu ja ajatukset ovat pirstaleina. On kuitenkin mahdollista olla ruokimatta tapahtunutta goottisävyisellä draamalla, kuvittelemalla mustien korppien liitelevän kotipihalla ja taivaan pilvien muuttuvan mustiksi saman tien.

Ei ole tarvetta kohottaa toista kättä otsalle ja toista rinnalle vanhojen suomalaisten elokuvien tyyliin tai lyödä nyrkillä päätään, kuten appiukollani oli dramaattisesti tapana tehdä.

Syöpädiagnoosin saatuani hömähdin mielessäni, kun muistin edellisen kolumnini aiheen. Soitin puolisolleni ja työpaikalleni. Istuin autossani Porin sairaalan parkkipaikalla ja tunnustelin olotilaani ennen paluumatkalle lähtöä. Mietin, miltä minusta nyt pitäisi tuntua. En itkenyt, vaipunut epätoivoon, en huutanut peruutuspeilille. Onneksi olen Suomessa nyt, oli ensimmäisiä ajatuksiani.

Entä oliko tämä tuntemani tyyneys vain mielen jallitusta? Seurasiko tätä hurrikaanin keskustan hiljaisuutta täydellinen romahtaminen, kun tieto pääsisi tajuntaan asti?

Lähiminuutit eivät kuitenkaan tuoneet olotilaan muutosta, mutta nyt jälkeenpäin ajattelen, että taisin uuvottaa suu auki koko matkan Raumalle, olo oli siksi epätodellinen. Tuntui, että minun olisi kuulunut tässä kohtaa reväyttää suuren draaman esirippu auki ja esittää syöpäsairasta keski-ikäistä, kolmen teini-ikäisen lapsen äitiä, eikä olisi tarvinnut edes teeskennellä. Olkoon, ajattelin. En näe vaivaa. Muistin koepalan ottaneen lääkärin sanat: – Jos sinulla on syöpä, me parannetaan sinut, lupaan sen.

Matkan ajan pohdittuani, mitä tulevaisuus tuo eteeni – leikkauksia, solumyrkkyhoitoja, luustokipuja, pahoinvointia, hiustenlähtöä – aloin muistella, mikä olikaan kuluvan päivän ohjelma.

Askel kerrallaan, ja ensimmäinen niistä oli kaupassa käynti ja ruoan laitto. Kaikki muu aikanaan. Asenteesta se vain on kiinni.

Kirjoittaja on raumalainen kielten tuntiopettaja