Eutanasia ja saattohoidon kehittäminen ovat puhuttaneet suomalaisia viime aikoina entistä enemmän.
Ihmiset ovat epätoivoisia, sillä saattohoito ei todellakaan toimi Suomessa. Ei, vaikka monet lääkärit väittävät, että hyvä saattohoito ja tehokas kivunlievitys olisi vihdoin kaikkien potilaiden saatavilla. Puheet ovat kuitenkin jääneet lähes puheen tasolle.
Tällä hetkellä saattohoitoon erikoistuneita keskuksia on lähinnä vain Helsingin ja Tampereen yliopistosairaaloiden yhteydessä. Saattohoitokotejakin on vain neljä koko maassa. Muualla saattohoitopotilaat hoidetaan yleensä akuuttiosastoilla, tekonivel- ja sappikivipotilaiden joukossa. Pahimmassa tapauksessa kuoleva ihminen heitetään osaston viimeisessä peränurkassa olevaan kalseaan yhden hengen huoneeseen, jonne hoitaja eksyy lähinnä vahingossa.
Oma kokemukseni osuu kahden vuoden taakse. Tilanne, johon ei voi valmistautua etukäteen. Tilanne, jossa oma aivotoiminta halvaantuu. Tilanne, jossa olisin epätoivoisesti kaivannut terveydenhuollon ammattilaisen selitystä tilanteesta ja erityisesti sen vakavuudesta.
Toki jälkeenpäin ymmärsin, että tilanne oli vakava, mutta siinä hetkessä osasin ajatella vain minuutin eteenpäin. En tajunnut, että läheinen ihminen oli kuolemassa, nyt. Kukaan ei kertonut, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Kukaan ei kertonut, että hän oli terminaalivaiheessa, ettei mikään mahti maailmassa häntä enää pelastaisi.
Terveydenhuollon henkilöstö ei enää hoitanut häntä siten kuin ihmistä, joka paranee sairaudestaan. Mutta minä yritin miettiä kaikki vaihtoehdot. Ihmettelin, miksi lääkärit eivät tehneet mitään? Heitä ei tuntunut edes näkyvän missään. Olin totaalisen yksin taistelussani.
Sota jatkui yksipuolisena. Ajattelin, että kyllä me tästä vielä selvitään. Suunnittelin, miten järjestämme muun muassa jatkohoitoja ja kuntoutusta. Kukaan ei missään vaiheessa rikkonut kuplaa ympäriltäni. Lähinnä sain osakseni nyökyttelyä ja sääliviä katseita: Tyttö ei nyt tajua, mistä on kysymys.
Todellisuus iski päin kasvoja vasta siinä vaiheessa, kun hengitysvaikeuksiin ja kipuihin lääkkeeksi ehdotettiin sairaalapastorin käyntiä. Ruuaksi tarjoiltiin vain nestemäisiä ravintolisiä.
Vaikka asiat olivat jo tuossa pisteessä, ei kukaan ollut maininnut perheelleni sanaa saattohoito.
Jotenkin olin saanut aivoni vihdoin siihen asentoon, että ymmärsin vaatia läheiselleni kunnon kipulääkitystä tai paremminkin kerjäämään sitä. Sanaani ei luotettu, sillä joka kerta hoitaja varmisti asian myös läheiseltäni. Tai yritti varmistaa. Läheiseni ei enää pystynyt puhumaan. Kipu näkyi silmistä, katseesta, eleistä.
Ihmetellessäni asiaa ääneen, hoitaja totesi vain, että lääkkeisiin koukuttuu helposti. Siis mitä! Koukuttavat kuolevan ihmisen, miten traagista!
Ruoskin itseäni vieläkin siitä, etten pystynyt varmistamaan hänelle kivutonta loppua. Se oli hänen ainoa toiveensa. Epäonnistuin täydellisesti.
Suomesta puuttuu saattohoitoon liittyvä lainsäädäntö. Nyt on olemassa vain nippu erilaisia suosituksia ja säädöksiä toisiin lakeihin liittyen.
Elämän loppuajan inhimillinen, laadukas hoito ja hoiva sekä hyvä kuolema ovat jokaisen perusoikeuksia, asuipa hän sitten Raumalla tai pääkaupunkiseudulla.
”Ruoskin itseäni vieläkin siitä, etten pystynyt varmistamaan hänelle kivutonta loppua.”
Kirjoittaja on Marva Median erikoistoimittaja.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.