Norja sai sunnuntaina päättyneissä talviolympialaisissa niin paljon mitaleita, että Suomi jää tappiolle – vaikka jääkiekkojoukkueen pronssit laskettaisiin yksittäisinä mitaleina.
Norjan hurja menestys pisti miettimään olikohan vuonomaan urheilijoilla Koreassa niin sanotusti puhtaat jauheet astmakiekoissaan.
Kaikkea se kademieli teettääkin.
Suomen yleisurheilun yksi kultakausi ajoittui 70-luvulle. Huippu taisi ajoittua Rooman EM-kisoihin. Ikuisen kaupungin olympiastadionilla suomalaiset voittivat kymmenen mitalia. Vain DDR ja Neuvostoliitto panivat selvästi paremmaksi.
Dopingilla oli osuutta asiaan.
Sen ilmiselvän selityksen uskominen otti lujille.
Vielä yli 20 vuotta myöhemmin monet paheksuivat Rauman kaupunginteatterin Viimeistä heittoa. Siinä dopingin käyttäjiksi mainittiin muun muassa Seppo Hovinen, Hannu Siitonen, Lasse Viren, Pekka Vasala, Tiina Lillak ja Antti Kalliomäki.
Kuva ei ole kaunis, mutta hyvin näköinen. Naiskatsojalle näytelmä on herkku. Hän näkee millaisia tomppeleita miehet poikaporukassa ovatkaan, perusteli ohjaaja Juha Hurme.
Käsikirjoitus oli toimittaja-kirjailija Juha Nummisen. Hän suostui uuteen aluevaltaukseen, jos tyylilajiksi valittaisiin jännäri.
Näytelmän ansioksi lehtiarvostelussa mainittiin, että se tekee ymmärrettäväksi miksi nuori urheilija on suostunut vilpin tielle.
Juha Hurme toimi Rauman kaupunginteatterin taiteellisena johtajana muutaman vuoden. Mainitun doping-jännärin lisäksi silloisista ohjaustöistä mieleen palautuu aina Lalli.
Näytelmästä en muista juuri mitään, mutta Kari Mankosen Uuteen Raumaan ottaman valokuvan sitäkin paremmin: Heimo Korhonen tuijotti tiukkailmeisenä kirves kädessään.
Ensi syksynä ”Hemi” jättää jäähyväiset Rauman teatterille, jota hän tulee palvelleeksi 35 vuotta.
Samainen Hurme sai hiljattain valtavasti julkisuutta, kun hän pokkasi Finlandia-palkinnon kirjastaan Niemi.
Se on erilainen ja erikoinen teos, jota lukiessani hörähtelin toistuvasti ääneen. Eikä sellaista usein tapahdu.
Suomen ja suomalaisten historian omalaatuisella tavalla niputtavaa ja tulkitsevaa kirjaa lukiessani kuulin usein mielessäni tekstin Hurmeen itsensä lukemana. Matala ääni, ilkikurinen virne ja naurahdus päälle.
Kerrassaan mainio kirja, suosittelen. Paitsi tosikoille.
Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Hurme kertoi Helsingin perustamisesta. Raumalaisia ei mainittu.
Loppuun palautetta viime maanantain kolumnista.
Joku lukija huomautti, että raumalaiselta musiikkivaikuttajalta Arvo Räikköseltä on aivan mainio sävellys Laulu Oravasta (sanat Aleksis Kivi). Lukija arveli, että Silikallion Heiluhäntä, Kehtolinna ynnä muut on ehkä nimetty ”Arskan” kunniaksi. Sovitaan niin.
Toiselle lukijalle vastaan ei. Koulussa ei meikäläiselle luetettu mitään Nortamoa. Tai ainakaan en muista. Romaani, jossa Penusta puhutaan, löytyy kyllä kotoa kirjahyllystä.
”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Hurme kertoi Helsingin perustamisesta.”
Kirjoittaja on Marva Median päätoimittaja.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.