Keskustelu käsityöstä on erittäin tarpeellista

Oli ilahduttavaa lukea Okko Ojasen ja Janne Rastaan kirjoitus ”Tekniselle työlle uusi suunta – nykymalli romutti valinnat” (L-S 20.6.2018).

Yliopistollisen opettajankoulutuksen tavoitteena onkin ollut, että opettajat haluavat ja osaavat puolustaa oppiainettaan – ja kehittää sitä, tieteelliseltä pohjalta. Koulussa on pohjimmiltaan kysymys uusien sukupolvien valmistamisesta yhteiskuntaan ja omaan henkilökohtaiseen elämäänsä. Käsityössä tuotetaan näkyvää kulttuuria, ja keskustelu siitä on erittäin tarpeellista.

Monet muistavat vielä ajan ennen peruskoulua, jolloin tytöt opiskelivat tekstiilikäsityötä, joka oli monipuolista, innostavaa ja hyödyllistä. Teknisestä työstä tytöt eivät juuri tietäneet, ainakaan koulun pohjalta, mutta osaamattomuudesta ei koitunut haittaa elämässä, sillä se kompensoitui avioliittomarkkinoilla. Aina ei ole puhuttu sosiologian kielellä oppiaineiden roolittumisesta ja toiseudesta, vaan taidoista ja osaamisesta.

Muutama vuosi sitten käytin Kasvatustieteen päivillä tilaisuutta hyväksi ja otin käsityön opetuksen puheeksi. Koruttomalla tavalla kysyin paikalla olevilta käsityön tutkijoilta, miksi lasten käsityöt näyttävät niin tekeleiltä, kun niitä vertaa koululaitoksessa aiemmin tehtyihin käsitöihin.

Ensimmäisenä vastauksena tuli, että käsityön tunteja on niin vähän. Toiseksi: käsityön opetuksen pohjalla oleva ajattelutapa on muuttunut aikojen myötä. Muitakin näkökulmia esitettiin.

Kysymys muutoksesta on äärimmäisen kiinnostava. Käytännön elämän kannalta on varmaan ajanmukaista jos koulussa ei opeteta enää nappien ompelemista, parsimista tai vetoketjun vaihtamista. Vaatehuollolle ei ole tarvetta, jos yleiseksi tavaksi on tullut heittää vaatteet pois silloin, kun ne eivät enää ole käyttökunnossa. Vaatteiden ompeleminen kotona on vähentynyt, mikä merkitsee, etteivät lapset saa kokemuksia käsityöstä kotona. Lakanoita ei enää päärmätä ja kirjailla kapioiksi, kun kaupasta saa kätevästi ja halvalla.

Teknistä käsityötä koskien kotipiirin verstaat ovat kutistuneet työkalupakeiksi vaatekaapin pohjalla. Kotiympäristöt ovat muuttuneet, mikä merkitsee tarvetta käydä uutta keskustelua kodin ja koulun opetustehtävästä – ja arvoista, ja traditioista ja tulevaisuuden visioista.

Nykyisen opetussuunnitelman termi ”monimateriaalinen käsityö” on sinänsä arvollinen ja kiinnostava ilmaisuna. Se nostaa mieleen perinteisen räätälintyön mestarinäytteen: korsetin tekemisen. Siinä työssä tarvittiin kykyä yhdistää monia materiaaleja – ja myös sosiaalista taitoa, kun asiakasta mitattiin ja puolivalmiita korsetteja sovitettiin. Korsetin täytyi pitää vaativissakin tilanteissa, piti olla hyvä korsetti. Monimateriaalisuus sanana muistuttaa siitä että käsityökasvatuksen ala on laaja – korsetti taas muistuttaa siitä, että tarvitaan taitoja. Tulisiko tehdä uudenlaisia käsityötä koskevia koulutuspoliittisia valintoja?

Teknologiakasvatus harvoin unohtuu koulusta puhuttaessa, mutta jonkinlainen uutinen monille lienee, että sitä harjoitetaan jo varhaiskasvatuksessa. On päiväkoteja, joissa alle kaksivuotiaita opetetaan koodaamaan ja liikuttamaan robotteja. Teknologiassa tarvittavat ajattelumallit saavat hyviä rakenneosasia ja kouluun tulee uudenlaisia osaajia, jotka ovat leikkiessään saaneet teknologisia valmiuksia. Sekin on otettava huomioon kun valmistaudutaan tulevaisuuteen.

Tuula Laes

KT