Kuinka olisi käynyt, jos punaiset olisivat voittaneet?

Punakapina, kansalaissota, sisällissota, luokkasota, vapaussota – rakkaalla lapsella on monta nimeä, ja toisinaan siis myös ei-toivotulla lapsella. Noilla kaikilla on asiallinen oikeutuksensa, mutta eteläpohjalaisen vapaussoturin lapsenlapsena tahdon tässä kiinnittää huomiota ensimmäiseen ja viimeiseen.

Kapina se oli, aseellinen nousu vasta itsenäistyneen maan laillista ja parlamentaariselta pohjalta syntynyttä valtiovaltaa vastaan, siitä ei mihinkään päästä. Siksi ei ole mikään ihme, että silloinen arkkipiispamme sen jyrkin sanoin tuomitsi – kuten hänen seuraajansa valkoisten radikaalien kapinayrityksen Mäntsälässä 14 vuotta myöhemmin.

Ja kyllä se oli vapaussotakin, tosin osana yleiseurooppalaista ensimmäisen maailmansodan konfliktia. Ehkä saamme sanoa, että Saksan voitto Venäjästä, valkoisten voitto punaisista ja länsivaltojen voitto keisarin Saksasta vaikuttivat yhdessä, että Suomi-neito sai jatkaa itsenäisenä demokraattisena tasavaltana.

Suoranaisena ihmeenä on pidettävä, että vain vuoden kuluttua maassa järjestettiin normaalit eduskuntavaalit, joihin käytännössä kaikki poliittiset ryhmittymät pääsivät osallistumaan.

Entä kuinka olisi käynyt, jos vallankumoushallitus olisi voittanut?

Sitä emme voi varmuudella tietää, mutta todennäköinen kehityskulku voidaan rinnakkaistapahtumien valossa arvioida. Leninin hallitus suostui pitkin hampain myöntämään silloiselle porvarienemmistöiselle hallitukselle itsenäisyyden, mutta itsenäistä punaista Suomea olisi tuskin koskaan syntynyt, niin vilpittömästi kuin siihenkin pyrittiin. Sellaista kirppua ei Venäjän sosialistinen karhu olisi turkissaan sietänyt, on sattuvasti sanottu.

Suomesta olisi Ukrainan ja Valko-Venäjän tavoin tullut neuvostotasavalta tai ainakin Moskovasta riippuvainen vasallivaltio. Maahan olisi pystytetty ideologinen diktatuuri, jonka johtoon viimeistään Stalinin vuosina olisivat noussut kovapintaisin väki.

Heidän ja heidän käskijöidensä toimet olisivat epäilemättä vaatineet moninkertaisen määrän uhreja verrattuna siihen, mitä ns. valkoinen terrori kaikkineenkin vaati. Kansalaisvapauksista ja niihin kuuluvasta uskonnonvapaudesta puhumattakaan.

Eiköhän tämä jo yleisesti myönnetäkin. Samoin kuin, että voittajien toimet roimasti ylittivät oikeuden, kohtuuden ja inhimillisyyden rajat. Sen tunnusti mm. kirkkoherra, kahdesti haavoittunut valkoisen puolen rintamamies ja kokoomuspuolueen kansanedustaja Väinö Havas vankileirejä käsitelleessä puheenvuorossaan eduskunnassa: ”Tehtiin rikos, jota me monet porvarit olemme nämä kaksikymmentä vuotta häveten ja katuen muistaneet.”

Suomen sisällissota 100 vuotta sitten huipentui Tampereen taisteluun, suurimpaan ja verisimpään pohjoismaiden nykyisten rajojen sisällä koskaan käytyyn yhteenottoon, jonka alkamisvaihe osui, irvokasta kylläkin, pääsiäispyhiin. Etenkin kiirastorstai ja pitkäperjantai 1918 ovat jääneet synkkinä mustelmina kansamme lähimenneisyyteen.

Tuo sota jälkiselvittelyineen oli irtipäässeiden synnillisten intohimojen seurausta, ja niiden uhrinahan joutui vuodattamaan verensä myös ensimmäisen pitkäperjantain suuri kärsijä. Hän suostui vuodattamaan oman verensä, sovitusuhrina meidän puolestamme, kuten kristikunta uskoo ja tunnustaa, mutta ei toisten verta.

Hän myös yksiselitteisesti kielsi sen seuraajiltaan valtakuntansa työssä ja sanoutui irti aseellisesta kapinoinnista: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.”

Miika Vuola