Enpä olisi vielä muutama vuosi sitten uskonut, että tulen kaipaamaan näitä elämän ruuhkavuosia. Joillakin mittareilla mitattuna elän niitä vielä muutaman seuraavankin vuoden, mutta haikeus on iskenyt iholle jo nyt.
Huomaan selaavani vanhoja valokuvia entistä useammin, yhä useammin huomaan myös kysyväni mieheltäni, että muistaako hän, kun poikamme tekivät sitä ja tätä. Liian usein huomaan, että minä ja mieheni istumme ruokapöydässä kahdestaan.
Muutenkin elämänmeno on muuttunut. Ruuhkavuosien aikana sitä monesti pohti, mitä kaikkea tekisikään, jos saisi itselleen edes pari tuntia ns. omaa aikaa tai miltä tuntuisi saada nukkua viikonloppuna niin pitkään kuin itse haluaa?
Aikaan, jolloin lapset ovat pieniä, kuuluu melko usein ajatus ”sitten kun”, sitten kun lapsi kävelee, sitten kun lapsi aloittaa koulun, sitten kun lapsi pääsee ripille, sitten kun lapsesta tulee täysi-ikäinen.
Näin jälkeenpäin tuntuu, että antoiko sitä itselleen lupaa nauttia noista kaikista elämän vaiheista, vai toivoiko sitä aina vaan jo seuraavaa vaihetta saapuvaksi?
Ruuhkavuodet ovat nyt vaihtuneet elämän kauhuvuosiksi.Poikieni mukaan olenkin muuttunut suoranaiseksi hirviöksi. Vahdin teinien menemisiä ja tulemisia kuin haukka. Haistelen takkeja ja hengitystä. Vaadin tietää keiden kanssa he liikkuvat ja missä. Kärvistelen yöaikaan sängyssä, odottaen vanhemman teinin kotiintuloa viikonloppuriennoista. Myönnän myös sen, että snapchat-sovellus toimii minulle lähinnä teiniemme stalkkauskanavana.
Aina silloin tällöin muistan, että olen itsekin ollut joskus teini. Muistan, miten karkasimme ystävän kanssa pyörillä kahdenkymmenen kilometrin päähän diskoon tai miten piilotimme olutpulloja lumihankeen.
Mutta se oli silloin, nyt on nyt. Nykyajan 17-vuotiaat ovat ihan lapsia, en voi ymmärtää, miten joillakin poikani kavereilla voi olla jo ajokortti!
Poikamme ovat oikeassa, olen ihan hirvittävä äiti! Mitä vanhemmaksi poikamme tulevat, sitä sitkeämmäksi näyttää napanuora muuttuvan. Koen suurta luopumisen tuskaa. En voi käsittää, että he molemmat ovat kohta jo aikaihmisiä, jotka osaavat ainakin joissain asioissa tehdä omia päätöksiä. Heillä on omaa elämää, johon äiti ei enää kuulukaan 24/7.
En pysty suojelemaan heitä kaikelta siltä pahalta, jota tämä maailma pitää sisällään. Minun on vaan opittava luottamaan siihen, että ruuhkavuosien kasvatus on onnistunut ja poikamme osaavat tehdä oikeita ratkaisuja elämässään.
Minun on aika höllätä otetta, vaikka en vielä suostukaan päästämään kokonaan irti.
”Ruuhkavuodet ovat nyt vaihtuneet elämän kauhuvuosiksi. Poikieni mukaan olenkin muuttunut suoranaiseksi hirviöksi.”
Kirjoittaja on Marva Median erikoistoimittaja
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.