Sisällissodan sankarit

Kuva: Esa Urhonen

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo ehdotti hiljakkoin Yle-ikkunan kolumnissaan vielä yhtä tutkimushanketta sisällissodasta, tutkimusta sisällissodan arjen sankareista. Sellaisista, jotka aikoinaan nousivat mielivaltaa vastaan ja estivät toiminnallaan yksittäisten ihmisten teloituksia ja kuolemia. Juuri heistä, joiden ansiosta kansallinen tragediamme ei kasvanut vieläkin mittavammaksi verenvuodatukseksi.

Hiilamon esitys on pysäyttävä. Eikö kukaan tosiaan ole sadan vuoden aikana huomannut hyviä tekoja tutkia? Pahoista teoista on tutkittua tietoa hyllymetreittäin. Meneillään olevan sisällissodan muistovuoden aikana olemme eri välineistä kuulleet seikkaperäisiä kertomuksia niin punaisesta kuin valkoisestakin terrorista. Mutta tosiaan, vain ohimennen ja sivulauseissa olemme kuulleet muistoja hyvyydestä ja oikeudenmukaisuudesta. Tavallisista ihmisistä, jotka pelastivat ihmishenkiä. Miksi pahuus ansaitsee isoimmat otsikot ja hyvyys jää marginaaliin?

Tässä yhteydessä, paikallisena kollektiivisena sankaritekona, on syytä nostaa esille lappilaisten sovintokirja. Rauman seudun historia III –kirjan mukaan sodan loppuvaiheissa, 16.4.1918, kokoontui jopa parin sadan hengen suuruinen sovintokokous Lapin kirkonkylään. Kokouksessa oli mukana sekä punaisen että valkoisen taustan omaavia lappilaisia, jotka yhteisesti päättivät tehdä ikään kuin yhden pitäjän kokoisen erillisrauhan sisällissodasta.

Kansankokouksesta annettiin kirjallinen julistus, jonka keskeinen sisältö kuului: ”Me Lappilaiset täst´lähin unohdamme kaikki keskinäiset valtiolliset ja muut sen laatuiset riidat ja syytökset ja koetamme ryhtyä elämään suurimmassa keskinäisessä sovussa ja rauhassa keskenämme sekä lausumme sen vakaumuksemme, että kaikille pakomatkalla oleville kuntalaisillemme olisi täysi vapaus ja turva palata kotiinsa. Että näin voisi tapahtua, me myös yhtenä miehenä lausumme kaikille sen hartaimman toivomuksemme, ettei kunnassamme vast´edes miltään taholta toimeenpantaisi minkäänlaisia omaisuuden loukkaamisia ja mikäli mahdollista koetettaisiin jo ennen otettujakin takaisin toimittaa.”

Olihan tuo silloin varsin poikkeuksellista ja radikaalia tekstiä – ja taatusti valtakunnassa vallitsevan yleisen mielipiteen vastaista käyttäytymistä. Ajan henki oli varma kosto. Ilman verenvuodatusta sodan jälkimainingit eivät Lapissakaan menneet, mutta sopii olettaa, että toimintaa hillitsi tuo yhteinen sovintokirja ja näin säästettiin ihmishenkiä.

Siitä syystä moni nykylappilainen – emme vain tiedä ketkä - saa kiittää sadan vuoden takaista sovintokirjaa elämästään. Jos joku isovanhemmista olisi tullut ammutuksi, ei jälkeläistäkään tänään olisi.

Kun yhteisymmärrystä lähdettiin hakemaan jo sodan aikana, ilmeisesti myös normaaliin päiväjärjestykseen palaaminen on Lapin kunnalliselämässäkin sisällissodan jälkeen käynyt nopeammin kuin verisemmän tien valinneissa kunnissa.

Keskinäiseen kunnioitukseen pyrkivä käyttäytymismalli on kantanut hyvinvointia alueelle kauan sovintokokouksen jälkeen. Ihmisten valinnoilla on merkitystä, sadankin vuoden taakse.

Minua kyllä kiinnostaisi ymmärtää, mitkä ihmismielen mekanismit siihen vaikuttivat, että sata vuotta sitten jonkun pitäjän ihmisyhteisössä heti tilaisuuden tullen alettiin toinen toisiaan villisti kurittamaan ja tappamaan, kun samaan aikaan toisaalla päällisin puolin samankaltainen ihmisjoukko ryhtyi yhteistuumin painamaan kiinni oman aikansa Pandoran lipasta.

”Miksi pahuus ansaitsee isoimmat otsikot ja hyvyys jää marginaaliin?”

Kirjoittaja on Rauman kaupunginhallituksen jäsen ja emäntä.