Uudenlaiset peräkamarin pojat

Kuva: Pekka Lehmuskallio

Näiden joukossa on tyttöjäkin.

Nyt en näet tarkoita maaseudun naimattomia isännän alkuja, vaan kaupungissa vanhempiensa eläteiksi jääneitä reilu kaksikymppisiä nuoria ihmisiä, useimmiten miespuolisia.

Heille on saattanut käydä niin, että peruskoulu tai joku muu oppilaitos on sujunut vähän niin ja näin. Töitä ei sen jälkeen ole kukaan tullut kotiin tarjoamaan, eikä lisäopiskelu ole maittanut. Armeija on käyty vanhempien avustuksella.

Sitten on löytynyt samankaltaista, iloisten veikkojen seuraa. Niin on jääty isän ja äidin nurkkiin hengailemaan ja odottamaan, että yhteiskunta järjestää mielekästä puuhaa.

Vanhemmilla ei oikein ole sydäntä potkia jälkikasvuaan kadulle tai oman onnensa nojaan. Suomessa kun on nykyään sen verran varakkaita viisikymppisiä, että yhden työttömän nurkissaan elättävät. Kenties jopa maksavat asunnon, jossa voi päiviään kuluttaa.

Eikä aikaakaan, kun tästä on jo tullut elämäntapa, johon reilu parikymppinen ei mitään muutosta osaa halutakaan. Ihminen kun tottuu melkein mihin vain, jopa alkaa pitää tällaista elämäntapaa ainoana oikeana.

Tässä kohdin olen valmis ymmärtämään Juhana Vartiaisen ajatusmaailmaa, vaikka muuten saan miehen ylimyksellisistä mielipiteistä näppyjä.

Muutama kymmenen vuotta sitten nuoret pitivät itsestään selvänä, että viimeistään armeijan tultua käydyksi lähdetään hankkimaan omaa kämppää – vaikka miten vaatimatonta – ja työpaikan löytäminen oli suoranainen kunnia-asia, mikäli koulunkäynti ei maittanut.

Oli halua ja rohkeutta muuttaa kauaskin, vaikka aluksi juurettomuutta tunsikin. Uusissa ympyröissä se oma elämä vasta oikein luotiin – ja ennen pitkää se vaikutti ainoalta oikealta ratkaisulta.

Se juuri oli sitä itsenäistymistä.

Onko tämän päivän Suomi sitten niin paljon tällaisesta näkemyksestä etääntynyt?

En nimittäin oikein jaksa hyväksyä näiden nykypäivän 20–30-vuotiaiden jämähtämistä synnyinsijoilleen sillä vakaumuksella, että jokaisella tulee olla oikeus asua kotinurkillaan.

Kyllä töitä tai koulutuspaikkaa pitää nuoren lähteä etsimään kauempaa, aika lailla kaukaakin. Isän valvovan katseen alta ja äitimuorin helmoista on lähdettävä maailmalle.

Ja voivat kai ne varakkaat vanhemmat sen asunnon kauempanakin rahoittaa.

Kun puhutaan ikääntyneistä työttömäksi jääneistä, useimmiten nimenomaan jääneistä, on tilanne jo aivan erilainen.

Neli-viisikymppiset ovat useimmiten jo uransa luoneet. Lapset ovat kuitenkin vielä alaikäisiä, asunnosta on velkaa, kaikki sosiaaliset suhteet, koko oma ja lasten elämä vakiintunut kotipaikkakunnalle.

Jos nämä ihmiset revitään juuriltaan, tulee avioeroja, taloudellisia vaikeuksia, yhteiskunnalle maksettavaa toisesta päästä, toisella tavalla.

Mutta kuvailemieni nuorten tulevaisuuden kannustajana tunnustaudun huonoksi raumalaiseksi. En ole vannoutunut raumalaispatriootti, en kiittele Raumaa kaikessa henkeen ja vereen, enkä suostu raumalaispäättäjien mainoslupausten takuumieheksi.

Vähänkin paremmin koulutetuille nuorille annan neuvoksi: muuttakaa pois Raumalta! Jos tänne jäätte töitä odottamaan, odottamista todennäköisesti piisaa.

Turku on aluksi hyvä vaihtoehto. Mahdollisuuksien mukaan pääkaupunki. Ulkomaita kannattaa harkita, jos se suinkin on mahdollista.

Tämä Rauma on meidän eläköityvien tyyssija. Muuttakaa takaisin tänne, jos myöhemmin on mahdollisuus. Tai sitten eläkeläisinä.

Tämä Rauma pysyy muuttumattomana. Täällä on rauhallista. Myös tulevaisuudessa.

Kirjoittaja on raumalainen tietokirjailija