Tiistai 16.9.2014

Onnittele:

kolumnit

Hevosia ja ihmisiä

Kolumni | Länsi-Suomi | |

Ikävät asiat on kiva peittää itsepetoksen verhoon. Mutta sen raottamisesta tulee paha mieli.

Näin on myös mieliä ja mediaa myllertävässä hevosenlihakohussa.

Vaikka asian ytimessä ovat tuoteselosterikkomukset, kertoo reaktion voimakkuus ihan muusta: hevosen syöminen on enemmistölle vastenmielistä.

Puheista kuultaa, että esimerkiksi sian ja lehmän sija olisi lautasella jotenkin aivan erilainen, universaaliseen totuuteen liittyvä itsestäänselvyys.

Ja kuten valitettavan usein käy, ei luonnontieteellisillä tosiasioilla ole paljon merkitystä.

Nykysuomalaisten hevossuhde syntyy ratsastuksesta ja raveista.

Heppoja harjataan ja hoivataan, niiden kuvia laitetaan seinälle ja jokaisella hevosella on nimi ja persoonallisuus.

Kukaan ei epäile, etteikö hevonen tunne mielihyvää ja -pahaa, onnea, pelkoa, turvallisuutta tai kiintymystä.

Sikojen ja lehmien rooli on hyvin erilainen, jos kohta sitä onkin elintarviketeollisuuden romantisoidulla mainoskampanjalla yritetty hälventää.

Vaikka maatilaa hoidettaisiin kaikkien eettisten periaatteiden mukaan, ei näiden lajien yksilöllisyys pääse hevosen tasolle.

Kuluttajalla puolestaan on sikaan ja lehmään pelkkä mielikuvasuhde.

Aika harva ”harrastaa lehmiä”, tuntee naudan nimeltä tai käy paijaamassa samaa yksilöä säännöllisesti. Lehmä- tai Sikahullu-lehteäkin on turha etsiä kioskista.

Puhumattakaan siitä, että ihmiset kerääntyisivät stadionille katsomaan lehmien kisoja ja laittamaan rahojaan likoon kisaavien possujen puolesta.

Nauta ja sika ovat massaa, ja joutavat siksi syötäväksi ilman tunnontuskia.

Merkittäviä biologisia eroja näiden laumaeläinlajien välillä ei syömisvinkkelistä ole.

Yksikään ei ole toista kykenevämpi yksilölliseen tunne-elämään tai luomaan sidettä omaan lajiimme.

Ero on ihmisen tekemässä luokittelussa: leimaamme lehmän ja sian ruuaksi, hevosen harraste- tai urheilueläimeksi.

Lihakohu rikkoi luokittelulla luodun mielenrauhan.

Metsästäjätuttavani sanoo, että ihmisen pitäisi syödä vain eläimiä, jotka on itse tappanut.

Se ei ole nyky-yhteiskunnassa käytännössä mahdollista, mutta ajatus on tärkeä ja helppo allekirjoittaa. Ja se koskee myös ei-syötävien eläinten tappamista.

Ihminen luokittelee jotkut eläinlajit ruuaksi, toisia ei. Joillekin suodaan persoona ja tunteet, toisilta ne riistetään.

Ihminen suojelee tällä itsekkäästi itseään. Perusteet eivät kestä todellisen elintarvikekelpoisuuden tai biologian päivänvaloa.

Vai ajatteleeko joku, että eläimen nimeäminen antaa sille sielun?

Toisen tuttavani lapsi kysyi, onko nakki ollut eläin. Tiedämme kaikki vastauksen, mutta kuinka moni yrittää olla miettimättä asiaa?

Jos ihminen ei pysty nielemään ajatusta yksilöllisen ja tuntevan eläimen teurastamisesta, on lihansyönti syytä lopettaa kokonaan – ainakin siihen asti, että synteettinen liha tulee markkinoille.

PS. Sama vinoutunut lokerointi näkyy myös suhtautumisessamme koiriin ja susiin.

Lemmikkihauvat ovat persoonia, joilla on nimi ja ihan oma luonne. Emme kyseenalaista koiran kykyä tuntea sydäntä riipivää ikävää sen joutuessa erilleen perhelaumastaan tai menettäessään pentunsa.

Emme epäile, etteikö haukku tunne kipua ja pelkoa haavoittuessaan tai sairastuessaan vakavasti.

Moni pitää koiraa perheenjäsenenä, jolla on lähes ihmisoikeudet.

Metsästyskoira pääsee usein samaan asemaan, mutta vasta ansaittuaan paikkansa. Pitkän eräuran tekevän koiran ja metsästäjän välille muodostuu toveriside, jonka vahvuutta on ulkopuolisen silmin vaikea ymmärtää.

Jos koira sen sijaan osoittautuu kurittomaksi jäljestäjäksi tai surkeaksi noutajaksi, se joutaa kuoppaan.

Kun nuori susi joutuu lähtemään laumasta, sille ei suoda mahdollisuutta tuntea hämmennystä. Kun se joutuu väistelemään varattuja reviirejä jopa henkensä kaupalla, emme ajattele suden pelkäävän.

Hukat ovat kaikki samaa massaa: peto mikä peto, nappi otsaan ja pois nurkista kuleksimasta.

Geneettinen fakta on, että kyseessä on sama eläinlaji. Mutta totuus ei paljon paina.


Kirjoittaja on Länsi-Suomen ympäristötoimittaja.

jami.jokinen@lansi-suomi.fi

JamiJokinen

kommentti(a)