Kirurgi Kalle Aalto: "Mahakirurgi on kuin putkimies"

Kalle Aalto (vas.) muistelee lämmöllä vuosiaan sairaalassa. Hän teki pitkään töitä yhdessä Arvo Saarelaisen kanssa. Kuva: Esa Urhonen

Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.

Kirurgi Kalle Aalto avaa Torstai-Akatemian luentonsa siteeraamalla J. L. Runebergin Vänrikki Stoolia. Liki 50 vuoden uran Rauman aluesairaalassa tehnyt Aalto on lupautunut puhumaan raumalaisille urastaan.

Hetkeä aiemmin 174 kuulijaa ovat siirtyneet seurakuntatalosta kirkon puolelle, sillä istumapaikkoja – tai happea – tuskin olisi muuten riittänyt ennätysyleisölle.

Aalto työskenteli Rauman aluesairaalassa ensimmäisen kerran vuonna 1967. Hän oli tuolloin lääketieteen ylioppilas. Viime vuoden puolella Aalto teki vielä pari ”keikkaa”, mahalaukun tähystyksiä.

– Ei minun työni sinä aikana kauheasti muuttunut, mutta maailma ympärillä kyllä. Sairaalajärjestelmä oli muutosvaiheessa.

Tummaan pukuun pukeutunut Aalto suoristaa harmaakanttisten silmälasiensa asennon ja jakaa kirurgian kolmeen aikakauteen: nykyaikaan sekä aikaan ennen sotia ja sotien jälkeen.

Rauman aluesairaalassa uransa tehnyt kirurgi Kalle Aalto puhui torstaina Rauman Pyhän Ristin kirkossa. Kuva: Henriikka Korte

Aallon ikäpolven kirurgit olivat monitoimi-ihmisiä. Kollegojen kesken pienten sairaalojen kirurgeja kutsuttiin maalaiskirurgeiksi.

Moni toimi kirurgin työn ohessa myös kunnanlääkärinä. Yhteen työviikkoon saattoi mahtua kilpirauhasia, peräpukamia, tyriä, suonikohjuja, vaurioituneita välilevyjä, liikavarpaita ja naistenvaivoja.

– Siinä sivussa saatettiin kiskoa irti muutama hammaskin. Kaikki potilaat hoidettiin, jotka ovesta tulivat sisään, Aalto myhäilee.

Tavalliset taudit ovat yleisimpiä -lausahdus on Aallosta osuva. Hätäleikkauksia tehtiin pienessä kaupungissa harvoin, mutta joskus sairaalanmäkeen saattoi tulla puukotettu potilas.

Tutkimusmenetelmät olivat nykypäivään verrattuna alkeellisia. Taudinmäärityksessä hyödynnettiin haistelua, katselua, kuuntelua ja jopa käsikopeloa.

Steniuksenmäki merkitsi elämäntapaa monelle työntekijälle, niin myös Aallolle. Vaikka päivystysvuoroista ei ollut vielä uran alkuaikoina puhettakaan, sairaalan pihapiirissä asuvalta lääkäriltä voitiin kysyä koska tahansa, tuletko töihin.

Aalto koki ilmapiirin palkitsevana. Sen hän toki muistaa, ettei sairaalaan liittyvä dramatiikka läheskään aina ollut hauskaa.

– Sairauden ja kuoleman läheisyys ovat ihmisen elämässä suuria teemoja. Ehkä se on juuri syy sille, että sairaaloista tehdään usein elokuvia ja sarjoja.

Viidenkymmenen minuutin puheen jälkeen Aalto arvelee päässeensä asian ytimeen. Kuulijat Pyhän Ristin kirkon penkkireissä pysyvät hiljaa.

– Kirurgin työ on kuin mikä tahansa työ. Kun työtä tekee riittävän kauan, kyllä se siitä rupeaa menemään, hän hymyilee.

Aallon toteamus ”mahakirurgi on oikeastaan kuin putkimies” saa aikaan huvittuneisuutta, mutta hänellä on perustelu.

– Suolistot, verisuonet ja tiehyet ovat kaikki putkia. Ihmisen anatomia on sekava, joten putkia kulkee ristiin rastiin.

Aivan kuten putkien, myös suoliston, verisuonten ja tiehyiden kohdalla tukoksia ei saa syntyä. Hanojen pitää olla auki,

Kalle Aalto ja Arvo Saarelainen tekivät pitkään töitä yhdessä. Kuva: Esa Urhonen

eivätkä ne saa vuotaa.

On asioita, jotka on opittava ajan kanssa ja kantapään kautta.

– Kirurgin täytyy osata, mutta myös uskaltaa. Monimutkaisia improvisaatioita ei kannata tehdä, vaan työ täytyy pitää yksinkertaisena.

Erityisen näppäryyden sijaan kirurgilla on Aallon mukaan oltava kudosaistia ja tuntuma ihmisen anatomiasta.

Vasemman käden on oltava hyvä. Sen peukalolla ja etusormella tunnustellaan, painellaan, irrotetaan ja nostetaan, usein sokkona. Oikealla kädellä leikataan ja ommellaan.

Käyttökelpoisimmaksi työkaluksi Aalto nimeää verisuonipihdin, joka on käypä niin elinten irrotteluun, reiän kaivertamiseen kuin verenvuodon tukkimiseen.

– Helpoimmista leikkauksista selviäisi, vaikkei muita olisi välineitä.

Aalto uskoo, että jokaisella kirurgilla on tapauksia, joihin palaa uudelleen ja uudelleen.

Hän hoiti uransa aikana paljon lapsia ja muistuttaa, että murtumat olivat tavallisia jo paljon ennen trampoliinien keksimistä.

– Lapset olivat ihania potilaita, sillä he eivät kysy mitään, ja jo naamasta näki, voiko lapsi hyvin vai huonosti. Lisäksi lapset paranevat kaikesta.

Työssä onnistuminen herätti Aallossa ennemmin helpotusta ja iloa kuin suoranaista ylpeyttä.

– Pitää muistaa, että luonnon parantava voima auttaa lääkäriä. Jos lääkäri ei pahasti tyri, kyllä luonto on armollinen.

Virheitä kantaa mukanaan lopun ikänsä.

Aalto toteaa, että usein paranemisen odottaminen on toiveajattelua, jos mieltä kaivaa epäilys.

– Kynnys mennä uudelleen sisälle on aina korkea, mutta mitä nopeammin soittaa nukutuslääkärille, että katsotaan uudelleen, sen parempi.

Yhden miehen show’ta kirurgia ei ole, vaan Aalto kiittää koko henkilökuntaa.

– Kyllä ne ovat naiset, jotka pitävät laitoksen pystyssä. Sairaalassa on tuhat asiaa, joiden pitäisi olla ennemmin hyvässä kuin huonossa järjestyksessä.

Luennon jälkeen Aalto istahtaa kirkonpenkkiin ja myöntää, että ajatuksia piti jäsennellä ennen yleisön eteen astelua.

Hän on ehtinyt viettää eläkepäiviä liki neljä vuotta. Vapaa-aika ei ole tuottanut ongelmia. Työltä vapautuneita tunteja rytmittää perinteinen paketti: omakotitalo, kesämökki ja lastenlapset.

– Olin jo yliajalla, lähes 68-vuotias, kun jäin eläkkeelle. Huomasin, että on aikakin jäädä pois työelämästä, Aalto tuumaa.

Sairaalan tapahtumia hän seuraa nykyään siinä missä kuka tahansa raumalainen.

– Lehdestä minäkin tietoni luen.

Kalle Aalto

  • Raumalainen kirurgi.
  • Jäi eläkkeelle Rauman aluesairaalasta kesän 2013 kynnyksellä.
  • Teki liki 50 vuoden uran lääkärinä.
  • Ehti työskennellä uransa aikana Raumalla esimerkiksi anestesialääkärinä sekä kirurgian osaston ylilääkärinä.
  • Puhui Rauman kansalaisopiston ja Rauman seurakunnan järjestämässä Torstai-Akatemiassa 16.3.
  • Muistelmat houkuttelivat paikalle yhden Torstai-Akatemian historian suurimmista yleisöistä, yli 170 kuulijaa.