Mikko Saarinen – lättäveteraani

Rauman rautatien 120-vuotisjuhlissa on luonnollisesti tavaraliikenteellä ja vanhoilla höyryvetureilla päärooli.Nykyiset raumalaiset muistavat enää Valtion rautateiden aikaa viime sotien jälkeen ja niistä usein haikeudella kiskobussien eli lättähattujen kolmikymmenvuotisen valtakauden.

Raumalle lättähatut saapuivat vuonna 1959.

Mikko Saarinen puolestaan saapui rautatien palvelukseen Raumalle vuonna 1964. Mies oli hosumaton ja rauhallinen ja sai irvileukaisilta työkavereiltaan välittömästi lempinimen Salama-Saarinen loppuiäkseen.

– Tavara-asemalta eli makasiinilta kaikki aina aloittivat, niin minäkin. Kymmenkunta vuotta myöhemmin pääsin esimies- eli kipparikurssille, joka kesti viisi kuukautta, muistelee Mikko.

Ennen kuin kurssilta sai käteensä konduktöörin paperit oli käytävä läpi hikisiä kokeita. Suurin urakka oli opetella jokaisen Suomen rautatiepysäkin kirjainlyhenne, joka esimerkiksi Raumalla oli Rma.

– Niitä oli siihen aikaan vielä sadoittain, nyttemminhän suurin osa on asemien lopettamisten myötä pudonnut pois.

Mikko Saarinen kertoo olleensa ensin kuormausmestarin työssä.

– Piti vähän käyttää kyynärpäitä. Sanoin esimiehelleni, että nythän siinä hommassa on kurssia käymätön epäpätevä mies, että eikös se työ kuuluisi minulle. Hän joutui toteamaan, että kyll siinäkkim perä o, ja niin tein sitä hommaa useamman vuoden.

Mikko Saarinen pääsi lättähattuun konduktööriksi, kun tehtävän edellinen hoitaja kuoli.

– Konduktöörin viranhoidon aloitin vuonna 1978, ja sitten teinkin niitä hommia Marjasen Topin kanssa vuorotellen kymmenen vuotta pääperiaatteella yksi ylipitkä työpäivä ja sen jälkeen vapaapäivä, laskeskelee Mikko.

Lättävuoroja kulki tuolloin jo harvemmin kuin niiden kultaisina vuosina, mutta kuitenkin neljä–viisi edestakaista vuoroa Peipohjaan päivittäin.Pienempiä kommelluksia kymmenen vuoden matkan varrelle Mikolta riittäisi kerrottavaksi, mutta se jäi erityisesti mieleen, kun hän joutui apukuljettajaksi.

– Laivasen Veikko oli lätän kuljettaja ja olimme jossain Panelian suoralla, kun kone yhtäkkiä alkoi reistailla. Veikko sanoi, että siinä vivussa, josta hän kulkua säätää, ei toimi kuin jarrutuspuoli.

Kone ei siis suostunut kiihdyttämään ollenkaan vauhtia.

Mikko lisää, että kuljettajat olivat kuitenkin aika pitkälle myös korjaustaitoisia. Lattian keskeltä nostettiin kuomu ylös ja alettiin katsella moottoria.

– Veikko sanoi, että aina kun hän käskee, painat tuosta vivusta. Näin tein, mutta se loppureissu oli kuumaa touhua ja erityisesti meteli oli tosi pirullinen. Korvani soivat viikon sen apukuljettajan homman jälkeen, naureskelee Mikko.

Kerran eräs iäkäs mummo pyysi Raumalta lipun Sydänmaille.

– Vilkaisin luettelosta hinnan, kirjasin sen ja ilmoitin rouvalle. Tämä kauhistui, että kuinkas tuttu matka nyt yhtäkkiä on niin kallis. Hän oli tarkoittanut Eurajoen asemaa, mutta minä luulin, että kyseessä oli Seinäjoen nurkilla sijainnut sen niminen paikka.

Hauskat sattumat ovat asia erikseen, mutta yksi tapaus ei Mikko Saarista naurata vieläkään. Hengenmeno saattoi silloin olla hiuskarvan varassa.

Kokemus liittyy niin sanottuihin jurttijuniin eli sokerinkuljetusralliin Säkylän tehtaille.Kuljetukset hoituivat tietenkin tavarajunilla, mutta konduktöörinä Mikko Saarinen joutui junan ensimmäisen vaunun partaalle tähystäjän paikalle.

– Veturihan työnsi vaunut Kauttuan asemalta Lännen tehtaille. Minä ja Rostedtin Seppo olimme etuvaunun sivulla tähystämässä, ettei sillä varsin autiolla taipaleella ollut tasoristeyksessä kulkijoita, muistelee Mikko.

Yhtäkkiä tapahtui jotakin yllättävää.

– Kuului melkoinen pamahdus. Päättelin heti, että tästä kohdin täytyy olla kisko poikki, muutoin ei näin kovaa pauketta kuulu.

Mikko pani paikan mieleensä, ja paluumatkalla hän varoitti kuljettajaa, että nyt mennäänkin paikalle kävelyvauhtia.

– Ja jukoliste: sen pellon kohdalla oli kiskosta metrin mittainen pala poissa! Se makasi siinä ojassa.Mikko päättelee, että junan pyörien täytyi jollain tavoin lentää puuttuvan palan yli. Vai olisiko vasta perässä tullut veturi lopullisesti repäissyt kiskon kokonaan irti?

– Junahan olisi voinut koko mitaltaan kellahtaa pellon ojaan. Silloin minusta ja Seposta olisi ainakin tullut entisiä rautatieläisiä.

Lättähattujen aikakausi päättyi Raumalla toukokuussa 1988. Jos lätät joskus palaavat, haluaisiko eläkeläinen vielä lähteä lisäeuroja tienaamaan?

– Kehtaat vielä kysyäkin!

Rauman rata juhlii16.8 klo 10.30 tulee kuluneeksi tasan 120 vuotta siitä, kun ensimmäinen aikataulun mukainen henkilöjuna lähti Raumalta. Tapahtumaa juhlistetaan kolmella edestakaisella höyryveturiajelulla Rauman ja Kiukaisten välillä. Kaikille avoin juhlaseminaari kokoaa Rauma-saliin raumalaisen yrityselämän vaikuttajia, päättäjiä, viranomaisia ja ratahistoriasta kiinnostuneita. Kello 13 alkavan seminaarin avaa Tapio Niemi. Rauman monipuolisesta liikennetarpeesta keskustelevat maakuntajohtaja Asko Aro-Heinilän johdolla satamajohtaja Hannu Asumalahti, yrittäjä Juuso Luodesmeri Eurajoen Romusta, logistiikan tohtori Pekka Koskinen, yhteiskuntajohtaja Otto LehtipuuVR:ltä, kaupunginjohtaja Kari Koski Rauman kaupungilta ja SAMK:n opiskelijakunnan puheenjohtaja Marko Grönlund. Tilaisuuden päättää kello 18 Rauman kulttuurijohtaja Risto Kupari.

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.