Lukon mennyt liigakausi käynnistyi 2. toukokuuta. Sen täsmällisempää ajanmäärettä ei voi antaa, jos puhutaan joukkueesta kollektiivisesti. Lukon pelaajat saapuivat Äijänsuolle, mutta eivät tavanneet toisiaan. Lukolla ei ollut yhteistä aloituspalaveria, vaan hommiin ryhdyttiin heti.
Uusi kausi käynnistyi testeillä, joihin pelaajat saapuivat eri kellonaikoihin. Teoriassa oli mahdollista, että jos Lukon liigajoukkueen pelaajat ensimmäisen harjoituspäivän iltana näkivät toisensa kaupungilla, he eivät tunnistaneet toisiaan.
Uusi päävalmentaja Juha Vuori muutti Lukon toiminnassa paljon.
Siinä missä hänen edeltäjänsä ja myös oppi-isänsä Risto Dufva haki harjoituskaudella joukkueelle ryhmäyttäviä kokemuksia, Vuori luotti hien hitsaavaan voimaan.
Vaikka Dufva ei raumalaisten kyltymätöntä mestaruusjanoa pystynytkään sammuttamaan, hän muurasi nelivuotiskautensa kolmella välieräpaikalla tietynlaisen menestyksen peruskiven. Moni Lukkoa läheltä seurannut onkin talven pimeinä hetkinä ihmetellyt, miksi moni hyvä asia olikin yhtäkkiä huonoa.
Vuori kävi kirjaimellisesti rakenteisiin käsiksi. Hän teetätti Lukon pukukoppiin ison remontin, jossa esimerkiksi kulkuyhteys valmentajien huoneesta pelaajien oleskelutilaan poistettiin.
Vuori halusi, että pelaajilla olisi tila, jossa he voivat tehdä ryhmätöitä.
Vuori myös maalautti pukukopin takaseinään Kanada-maljan kuvan. Se oli tavoite, joka muistuttaisi joka päivä.
Muistutti varmasti myös huonoina hetkinä.
Hiki hitsaa -ajatusmalli oli käytössä myös kesän harjoittelussa. Lukko harjoitteli paljon ja kovaa, ja treeni tehtiin joukkueena.
Dufva oli antanut pelaajilleen vapauksia. Hän luotti, että ympäri Suomea kotoisin olevat kokeneet pelaajat pystyivät laittamaan itsensä kuntoon ilman, että koutsi on vahtimassa venyttelyjäkin.
Nyt fysiikkavalmentaja Risto Rosendahl palasi heiluttamaan piiskaa, ja rauta liikkui.
Seuraus näkyi heti kauden alussa. Toni Koiviston, Janne Niskalan ja Ville Vahalahden tapaiset kokeneet pelaajat olivat yksinkertaisesti jumissa.
Juuri kokeneet, aiemmin Dufvan Lukossa pelanneet pelaajat olivat muutenkin vaikeuksissa. Vuori halusi muokata rajusti myös joukkueen pelitapaa, eivätkä konkarit päässeet sen kanssa sinuiksi.
Eniten ajatukset olivat solmussa oman puolustusalueen pelaamisessa. Pelaajat eivät esimerkiksi tienneet, pitikö kulloisessakin tilanteessa puolustaa mies miestä vastaan vai ottaa aluetta.
Jääkiekko on niin nopea peli että kaukalossa ei ole usein puoltakaan sekuntia aikaa miettiä. Miettiminen tekee hitaaksi, hidas joukkue juoksee vastustajan perässä ja joutuu rikkomaan.
Samalla kun kärkipelaajat tuskailivat pelinsä kanssa, Lukko ankkuroitui syksyn sarjajumboksi.
Voidaan tietysti jossitella, mitä loukkaantumiset tekivät Lukon menestyshaaveille. Aleksi Saarela kävi ensin leikkauksessa, huilasi sitten kuusi viikkoa, jatkoi Carolina Hurricanesin NHL-leirille, palasi Suomeen, sai nivusvamman...
Simo-Pekka Riikolan ja Lauri Tukosen kaudet päättyivät pahasti ennen aikojaan.
Janne Niskala puolestaan sai olkapäävamman jo liigakauden toisessa pelissä. Kapteenin kausi oli muutenkin vammojen täyttämä, sillä hän putosi peräti kolmesti pelaavasta vahvuudesta.
Ville Vahalahdelta ei yhtään liigapeliä jäänyt väliin, mutta suurimman osan kaudesta hän taisteli käsi murtuneena.
Loukkaantumisten merkitystä ei ole syytä vähätellä. Avainmiesten vammoilla oli iso merkitys alkukauden epäonnistumisessa.
Kaikki pelaajat eivät myöskään olleet kauden alussa tyytyväisiä asemaansa. Steven Seigo tietää vahvuuksiensa olevan kiekollisessa pelissä. Silti hän ei mahtunut ylivoimakentällisiin.
Kaapo Kähkönen odotti tulevansa Lukkoon ykkösmaalivahdiksi. Silti kauden avauskamppailussa tolppien väliin asettui Antti Karjalainen.
Tieto maalivahtivalinnasta sai seurajohdon harkitsemaan peluutukseen puuttumista, mutta se ei lopulta halunnut kävellä päävalmentajan yli – mikä sinänsä oli oikea ratkaisu.
Nuori maalivahtitandemi ei toiminut, vaan Lukon maalivahtipeli napsahti uomiinsa vasta, kun meritoitunut tshekkiveskari Jakub Stepanek saapui varusteineen Äijänsuolle.
Hänen läsnäolonsa piiskasi myös Kähkösen uudelle suoritustasolle, ja nuorten maailmanmestari kampesi itsensä loppukaudella ykkösmaalivahdin asemaan.
Syksyn tappioputki nakersi hiljalleen pelaajien itseluottamuksen palasiksi. Uskon ja ilon tilalle tulivat häpeä ja epätoivo. Jos osa pelaajista ei olisi kehdannut mennä edes kauppaan, miten voi pelata hyvin Äijänsuon kaltaisella tuhansien puukkojen estradilla?
Itseluottamuksensa kanssa taistelevaa joukkuetta olisi helpottanut, jos valmennus olisi pystynyt tarjoamaan kristallinkirkkaat ja yksinkertaiset suuntaviivat, mitä kaukalossa pitää keskittyä tekemään. Siihen Vuoren johtama valmennustiimi ei pystynyt.
Lopulta Lukon seurajohto teki kovan ratkaisun, ja siirsi Vuoren syrjään 22 runkosarjapelin jälkeen. Yleisen paineen nahoissaan tuntenut johtoporras koki sen viimeiseksi keinoksi purkaa kireäksi ajautunut tilanne.
Pelaajat pettyivät potkuihin. Pukukoppia Vuori ei ollut menettänyt, vaikka joukkueen tilanne oli vaikea.
Tilalle tuli Kari Heikkilä, joka pystyi kääntämään kurssin. Kokenut Heikkilä pystyi tarjoamaan sen pelitavallisen selkänojan, joka Lukolta aiemmin oli puuttunut.
Hän lähti rakentamaan raumalaisryhmästä tiukasti puolustavaa vastaiskujoukkuetta. Pistetahti Heikkilän johdolla oli huomattavasti parempi kuin Vuoren aikakaudella, mutta pudotuspelikevättä Äijänsuolla ei koettu.
Lukon sijoitus oli 12:s, mikä tarkoittaa isossa kuvassa täydellistä epäonnistumista. Mestaruustavoittein ja sarjan kolmanneksi kovimmalla pelaajabudjetilla kauteen lähtenyt nippu alitti kaikki odotukset.
Juuri ne tavoitteet – tai ainakin tapa, jolla ne viestittiin – olivat Lukon kauden suurimpia virheitä. Vuori laitettiin aloittamaan pitkää projektia, ja hänelle tehtiin 2+2-vuotinen sopimus, kuten koko valmennustiimille.
Käytännössä muutos aiempiin vuosiin oli niin iso, että menestysseinällä pysyminen olisi vaatinut kaikkien taivaanmerkkien napsahtamista oikeisiin asentoihin.
Toki raumalaiset halusivat kuulla mestaruustavoitteen, mutta sitä ei silti olisi kannattanut rummuttaa mahtipontisesti. Tavoite kun otetaan Raumalla niin herkästi lupauksena.
Ehkä olisikin epäseksikkäästi kannattanut korostaa, että uuden luomiseen, pelitavan iskotumiseen ja nuorten pelaajien kehittämiseen tarvitaan aikaa eikä pikavoittoja kannata odottaa. Tulos seisoo kovan työn ja kärsivällisyyden päässä.
Joukkueen rakentamisen onnistumisesta tai epäonnistumisesta voidaan olla monta mieltä. Pelaajakoordinaattori Hannu Vanhatalo on usein perustellut, miksi nippu oli järkevästi ja huolellisesti kasattu
Paperilla se sitä varmasti olikin, mutta yhdistelmä ei toiminut kaukalossa.
Jälkeenpäin ajateltuna Lukko otti paljon turhia riskejä, kuten rujon loukkaantumishistorian Lauri Tukosen pestaaminen isoon rooliin.
Sympaattisen hyökkääjän Lukko kiinnitti siinä vaiheessa, kun mies johti liigan pistepörssiä.
Sen jälkeen tuli Jani Tuppurainen, ja Tukosella oli edessä pitkä taistelu edes pelikuntoon. Hän pääsi mukaan, pelasi hyvin, ja sai jälleen uudenlaisen vamman sairaskertomukseensa.
Lukon kauniina ajatuksena oli myös pyydystää lupauksia, joiden viimeinen askel huipulle oli ottamatta. Ja on edelleen.
Pahiten epäonnistui kolmosketjukategorian laitahyökkääjien hankinta: Joose Antonen juuttui Mestikseen, Janne Väyrynen kaatui vammojen alle, Heikki Liedekselle ei löytynyt roolia...
Putkeen ei mennyt myöskään valmennustiimin rakennus. Vuoren nouseminen päävalmentajaksi oli perusteltu ratkaisu, eikä siitä pidä Lukon seurajohtoa naulata. Uskollinen työmyyrä ansaitsi mahdollisuutensa.
Hiljaisia ja ahkeria Jesse Wellingiä tai Mikael Vuoriota ei pääse syyttämään eripuran luomisesta, mutta päävalmentaja Juha Vuoren ja kakkosluotsi Timo Saarikosken yhteiselo ei ollut kovin ruusuista.
Tarkkaavaisimmat huomasivatkin, että Saarikosken rooli vaihtui kesken kauden. Hän peluutti alkukaudella hyökkääjiä, mutta siirtyi kesken kaiken puolustajia peluuttamaan.
Kun Heikkilä otti ruorin, Saarikoski palasi hyökkääjien peluuttajaksi.
Ensi kaudella Saarikoski ei edustusjoukkueen valmennustiimissä enää ole, vaikka hänellä on 2+2-vuotisesta sopimuksestaan takana vasta yksi talvi.
Sormen kohdistaminen yhteen (kumpaankaan) valmentajankaan ei ole oikein.
On selvää, että jääkiekkojoukkueen kokonaisen kauden epäonnistumiselle ei ole yhtä syytä tai syyllistä.
Oliko yhdessä kaikkien aikojen flopeista jotain hyvääkin? Kaaoksen keskellä Lukko sai ajettua sisään liigaympyröihin Jere Fribergin, Roni Seväsen, Valentin Claireaux’n ja Eetu Koivistoisen kaltaisia nuoria pelaajia, joista on varmasti raumalaisille iloa tulevaisuudessa.
Ylipäätään epäonnistumisista oppii eniten, jos viitsii nähdä vaivaa miettiä virheitään. Ilmeisesti jotain johtopäätöksiä Lukossakin on jo tehty, koska hallituksen puheenjohtaja vaihtui ja seura etsii urheilujohtajaa.
Urheilujohtajan työ keskittyy Lukon mallissa pitkälti junioripuolelle. Tittelin tai edes osaavan ihmisen löytyminen sitä kantamaan ei silti tee autuaaksi.
Lukossa tarvittaisiin kärsivällisyyttä ja rautaista otetta katsoa asioita yhtä pelikautta pitemmälle.
Kannattajat voivat poukkoilla mielipiteissään parin tappiopelin jälkeen, mutta seurajohdon visioiden pitäisi kestää enemmän.Lukossa tarvittaisiin kärsivällisyyttä ja rautaista otetta katsoa asioita yhtä pelikautta pitemmälle.
Yksi tärkeä kehityksenkohde Lukossa on huolehtia, että päävalmentajien rekrytoinnissa olisi jonkunlainen linja ja jatkumo.
Päävalmentajalla on kuitenkin iso vaikutusvalta seurassa, ja hän toimii ainakin edustusjoukkueen kasvoina.
Jo pelkästään 2010-luvulla Lukossa on nähty niin erilaisia ajatusmaailmoja Rauli Uramasta, Risto Dufvasta, Juha Vuoresta ja Kari Heikkilästä seuraavaksi ruoriin hyppäävään Pekka Virtaan, että minkäänlaisesta lukkolaisesta linjasta on turha edes puhua.
Omaan selvään linjaansa ovat luottaneet esimerkiksi kestomenestyjät JYP ja Tappara.
Lukossa pitäisi oikeasti päättää, mitä halutaan olla ja sitten uskaltaa olla sitä, vaikka välillä pärskähtäisi vähän merivettä kasvoille.
KIMMO MÄKELÄINEN JA EETU SETÄNEN
Juttua muokattu 7.4. kello 14.17. Korjattu Dufvan valmennuskauden välieräpaikkojen määrä.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.