– Cheers mate!
Pidennetty viikonloppu Lontoossa riitti ilmeisesti siihen, että brittiläinen kohteliaisuus tarttui juroon satakuntalaiseenkin. Sen verran paljon Englannissa muistetaan kiitosta viljellä, että se reissun jälkeen tuli automaattisesti kerrostalon alaoven avanneelle naapurillekin.
Eikä sillä, ettei kiittäminen olisi paikallaan Suomessakin, mutta ei sitä arviolta seitsemänkymppiselle raumalaismuorille olisi tarvinnut lontooksi vääntää.
Mitä muuta jäi huomaavaisuuden lisäksi mieleen euralaiselle, joka käväisi ensimmäistä kertaa katsomassa eliittijalkapalloa Englannissa? Paljonkin.
Jos jatketaan jalkapallon ulkopuolisella linjalla, niin Ruotsin, Tanskan, Viron, Saksan, Ranskan ja Kreikan hintatason kokeneelle Englanti oli kallis maa. Lontoo on tosin kaupunki puntaimurien kärkipäästä, esimerkiksi Brittein saaria ristiin rastiin kiertänyt Marva Median päätoimittaja Janne Rantanen arvioi pääkaupungin selvästi muita paikkoja kalliimmaksi.
Matkaa mahdollisesti suunnitteleville voi jälkiviisaana vinkata, että kannattaa hankkia julkisille kulkuvälineille useamman päivän kattava kortti. Jatkuvasta tikettien varailusta pyörähtää pää yhtä sekaisin kuin Lontoon maanalaisen metrokartan väri-ilotulituksesta.
No, eihän minilomalla puntia, joita yksi kappale on noin 1,18 euroa, laskettu. Jos ottelussa teki mieli kuuden punnan olutta tai pubissa kymmenen punnan sandwichia, sellainen ostettiin.
Ruokapuolesta on sanottava, että enemmän Lontoossa on päätään pyörittelevälle turistille nähtävää kuin makuelämyksiä etsivälle kulinaristille. Näin ainakin pubien ja keskitason ravintoloiden menuja kolunneen mielestä. Esimerkiksi peribrittiläinen fish and chips paljastui kahdellakin yrittämällä juuri niin mauttomaksi ja rasvaiseksi, miltä uppopaistettu turskanmötkäle ja paksunpehmeät ranskalaiset näyttivätkin.
Rasvaa ja sokeria, totta tosiaan. Jos neljän päivän reissun kulut laskettiin euroissa päivittäin sadoissa, kaloreita tuli vastapainoksi takaisin tuhansia.
Entä itse se jalkapallo?
Pelillisesti ehkä pettymys, mutta kokemuksina ottelut olivat ikimuistoisia. Arviointipohja on kaksi peliä, matkan pääkohteena toiminut valioliigaottelu Crystal Palace–Southampton ja jälkiruuaksi maailman vanhimman jalkapalloturnauksen Englannin Cupin herkkupala Millwall–Braintree.
Tunnelmalliseksi tiedetty Palacen kotistadion Selhurst Park ja sen kannattajajäseninä kuutisenkymmentä puntaa maksaneet tiketit houkuttelivat enemmän kuin samana iltana pelattu pari sataa puntaa kalliimpi Lontoon derby West Ham–Arsenal tai Tottenham–Swansea.
Eikä valintaan tarvinnut pettyä. Vieläkin päässä soiva "We love you" -chantti raikui 25 000 ihmisen täyttämillä lehtereillä iloisesti, kun "Kotkat" nokki 3–0-kotivoiton.
Kannattajien tilannetaju, huumori ja itseironiakin tekivät vaikutuksen. Kotkakannattajat irvailivat pyhimyssektioon esimerkiksi siitä, kuinka "paskoja" vieraiden pitääkään olla, että häviävät tilastollisesti yhdelle sarjan heikoimmista kotijoukkueista.
Eri tavalla lähtemättömän vaikutuksen teki Millwall. Yli satakiloiset hampaattomat lähiöäijät vastasivat enemmän käsitystä brittiläisistä kannattajista kuin ystävälliset Palacen miehet Raumallakin tutun ex-maalivahti Mikko Salmisen vinkkaamassa kotoisessa rautatieaseman lähipubissa.
Onhan maailman muuttuminen ainakin yhden ottelun perusteella puraissut myös ulkoministeri Timo Soinin lempiseuran kannattajiin. Ei uudella The Denillä näkynyt enää sitä pahamaineista joukkoa, joka kylvi kauhua 1970 ja 80-luvuilla ja jonka ansiosta Millwallin fanihuiveihinkin on kirjattu teksti "Kukaan ei pidä meistä".
No, lähtihän sieltä toki muutama satunnainen solvaus tuomarille parin sylkipisaran saattelemana vieläkin iloisesti. Yksittäisetkin huudot kuuli hämmästyttävän hyvin, sillä 20 000 ihmistä vetävälle stadionille oli vaivautunut vain kolmisentuhatta katsojaa, kun kolmanneksi korkeimmalta sarjatasolta League Onesta vauhtia hakeva Millwall kukisti vielä pari sarjaporrasta alempana pelaavan vierasjoukkueen 5–2.
Ja pallo, se oli tehty tässä kohtaamisessa tosiaankin potkittavaksi. Jonkinlainen nurmitenniksen ja pystypainin risteytys vastasi pinttyneitä mielikuvia brittifutiksesta.
Konkreettiseksi muistoksi reissusta jäi muuten varsin kohtuullisen hintainen yhdeksän puntaa kustantanut Crystal Palacen fanihuivi. Ehkä West Bromwichin manageri Tony Pulisin karua ajattelumaailmaa avoimesti ihannoivan on kuitenkin kätkettävä se pöytälaatikkoon.
Aivan kuten se pieni kotkanpoikanen jäi piiloon sydämeen.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.