KOLUMNI: Valmentajilta verrattomia vertauksia: "Kilpaurheilu ei ole mielihyväautomaatti"

Jalkapallojoukkue voi olla parhaimmillaan turvallinen ympäristö harjoitella kohtaamaan käsittelemään onnistumisen ja epäonnistumisen tunteita. Kuva: Elmeri Elo

– Kilpaurheilu ei ole mielihyväautomaatti, josta tulee nappulaa painamalla hyvä fiilis.

Tämä lause jäi mieleen, kun kuuntelin taannoin Suunnanmuutos-jalkapalloblogin podcastia. Maineikkaan Käpylän Pallon juniorivalmentajat Erkko Meri, Aleksi Piirainen ja Jussi-Pekka Savolainen tykittivät tunnin niin kiinnostavaa asiaa, että ne ansaitsevat tulla kerratuksi.

Kolumnin aloittanut lause on JP Savolaisen suusta. Hän halusi alleviivata liikkumisen ja kilpailemisen eroa. Kilpailun yksi leimallinen piirre on tavoitteellisuus, halu kehittyä. Myös suhteessa muihin.

– Ei riitä, että golf-klubilla saa tasoitusta paremmaksi ja kehittyy golfaajana, Savolainen vertasi.

Kilpailussa mitataan, kuka voittaa. Kaikki eivät voi voittaa. Joku ilahtuu, joku pettyy.

– Ennen kuin voit saada, pitää antaa. Pitää ottaa epäonnistumisen riski, tehdä töitä ja uhrauksia, että voi onnistua, Savolainen kuvasi.

Uni vai ruutu. Kanasalaatti vai Big Mac. Treenit vai kaverit. Vesi vai siideri.

Jo huipulle tähtääminen – saati nouseminen – vaatii kentän ulkopuolella valintoja, jotka eivät ole aina mukavia. Saati sitten itse harjoittelu.

– Kilpaurheiluharjoittelussa pitäisi käydä säännöllisesti epämukavuusalueella. Joskus pelaaja tulee itkien pois harjoituksista, mutta se kuuluu asiaan, Piirainen muistutti.

– Esimerkiksi perheillä voi olla oletuksia, että kilpaurheilun pitää aina olla kivaa ja hauskaa.

Vanhemmista puheenollen. Meri, Piiranen ja Savolainen vertasivat suorastaan nerokkaalla tavalla, miksi kilpaurheilun asetelma voi olla monille niin vaikea käsitellä.

Muuhun yhteiskuntaan verrattuna kilpailu on urheilussa selvästi nähtävissä. Kaikki näkevät, kumpi joukkue jalkapallo-ottelussa voittaa tai on nopein juoksukilpailussa.

Koulussa jokainen saa kokeesta arvosanan, mutta niitä ei laiteta kaikkien nähtäville.

Ihmiset kilpailevat "tärkeämmistäkin" asioista, esimerkiksi korkeakoulujen opiskelupaikoista tai työpaikoista. Savolainen leikitteli ajatuksella vanhempien käytöksestä lasten jalkapallo-ottelussa.

– Jos pääsykokeissa vanhemmat olisivat paikalla, osalla voisi olla vaikea käsitellä, että oma kullanmuru ei olekaan pääsemässä opiskelemaan.

"Kun katsotaan, mihin sinusta on, on luonnollista, että keho tai pää ei kestä. Voi käydä niinkin, että yrittää kaikkensa, mutta ei onnistu."

Piiranen nosti esille Outi Aarresalon väitöskirjan perheen merkityksestä urheilijoiden uralle. Esimerkiksi NBA-koripalloilija Lauri Markkanen on kasvanut kilpailussa kahden veljensä kanssa.

Entä se perheen ainut lapsi, joka on aina saanut kaiken tarjottimella? Miten hän reagoi, kun 10-vuotiaana pitäisikin alkaa kilpailla, kuka on nopein, kuka heittää pisimälle, kuka voittaa pallon ja niin edelleen?

Kaikki eivät välttämättä opi käsittelemään kilpailua.

– Voi kuvitella, miltä tuntuu, kun lataa penkkipunnerruksessa kylmiltään tankoon 150 kiloa ja se pamahtaa rintaan. Ja verrata sitä johonkin toiseen, joka treenannut punnertamista määrätietoisesti jo muutaman vuoden, Savolainen heitti.

Savolainen on kulkenut polun huipulle. Pallo-Iirojen kasvatti nousi Raumalta aina jalkapallon nuorten MM-kisoihin ja Veikkausliigan asti.

Hän muistutti, että keskustelussa huipusta hämärtyy usein, mitä huippu itseasiassa tarkoittaa. Mikä on kenenkin huippu?

Jalkapallossa jo edustusjoukkueeseen pääseminen voi olla tietynlainen huippu.

Omista kasvateista puhuttaessa tuntuu vähältä, jos yhdestä ikäluokasta nousee edustusjoukkueeseen vaikka vain kaksi pelaajaa. Mutta jos joukkueessa onkin vaikka kymmenen ikäluokan parhaat, koossa on jo 20 pelaajaa.

Jos huipulla ajatellaan maajoukkueita tai ulkomaita, miten Suomesta tulisi lisää pelaajia sinne.

Nostamalla jalkapallon arvostusta arjessa, linjasi Meri. Mitä suuremmalle joukolle lapsia jalkapallo on tärkeää, sitä useampi haluaa lähteä kokeilemaan omia rajoja.

– Jos kylässä arvostetuin ammatti on puuseppä, on ylpeyden aihe, jos pojasta tulee puuseppä. Sellaisessa kylässä kasvaa varmaan enemmän puuseppiä kuin jossain toisessa, Savolainen säesti.

Jussi-Pekka Savolainen nousi Raumalta liigapelaajaksi. Nyt hän on Käpylän Pallossa matkalla huippuvalmentajaksi. Kuva: Esa Urhonen

Savolainen ehti kokea urallaan myös urheilun nurjan puolen. Loukkaantumiset pakottivat taitavan keskikenttäpelaajan lopettamaan jo 28-vuotiaana.

Savolainen oli toki jo palannut Kakkoseen Raumalle, mutta esimerkiksi noin voi käydä, kun ihminen laittaa kaiken likoon ja lähtee etsimään rajojaan.

– Kun katsotaan, mihin sinusta on, on luonnollista, että keho tai pää ei kestä. Voi käydä niinkin, että yrittää kaikkensa, mutta ei onnistu, Savolainen muistutti.

Lopulta ei ole tärkeintä, kuka pääsi huipulle ja kuka ei, vaan mitä matkan varrella opittiin.

Elämässä ei paineta alusta loppuun vappupilli tanassa, vaan kysymys on myös epäonnistumisesta, vastoinkäymisten sietämisestä ja käsittelystä.

Onnistumisten elämysten ohella kilpaurheilu, varsinkin joukkueurheilu, voi tarjota turvallisen ympäristön kohdata pettymyksiä.

Savolainen muisti jo lapsena ajatelleensa, ettei häviäminen ei ollut niin paha, koska tappiota ei tarvitse kohdata yksin.

– Urheilussa omien rajojen kokeileminen on kuitenkin vähän eri asia kuin kiivetä Mount Everestille. Kukaan ei tipu tyhjiöön, vaan saa parhaimmillaan erinomaisia eväitä loppuelämään, valmentajat muistuttivat.