Tuskin koskaan unohdan sitä tunnetta. Istuin yksin pimeässä pukukopissa, katsoin tyhjyyteen ja häpesin. Kauan. Itkinkin.
Se oli oikeastaan ainoa kerta, kun olen itkenyt amatöörijalkapallon, rakkaan harrastukseni takia. Sillä hetkellä, siinä tilanteessa minusta tuntui niin pahalta.
Olimme pari tuntia aiemmin hävinneet Pallo-Iirojen kanssa Kakkosen ottelun Åbo IFK:lle. Mieti, kakkosdivisioonan jalkapallopelin. Mustan pitsin yötä edeltävää hienoa tapahtumaa oli katsomassa sarjatasoon nähden komea yleisömäärä, yli 600 ihmistä. Joku heistä huusi ”Vittu tuo Setänen on paska”.
Niin kuin olin ollutkin. Putoaminen tuntui olevan lähellä, kausi oli mennyt niin itseltä kuin joukkueelta aika vihkoon. En oikein tiedä, kenet tunsin pettäneeni. Kaikki, kaiketi. Jotenkin pitkään – ja varmasti muistakin asioista kuin siitä pelistä tai jalkapallosta – sisälle kertynyt paha olo purkautui noin.
Kunnioitettavan loppukirin viritimme, mutta putosimme. Pahalta tuntui edelleen. Urheilun kanssa kun tiivisti olen tekemisissä, aika paljon ihmiset asiasta kyselivät. Ei tehnyt mieli vastata. Teki mieli katsoa maahan ja kiertää kaukaa.
Tuo hetki pukukopista tuli vahvasti mieleen jälleen kauden jälkeen, kun avopuoliso eräänä päivänä avautui. Häntäkin ahdisti. Kotona ei kuulemma ollut tämän kauden aikana aina kovin mukavaa. Niin ahdistunut ja muissa maailmoissa olin jalkapalloa murehtiessani ollut.
Se oli viimeinen niitti. Silloin päätin, että jos tulevaisuudessa vielä jalkapalloa pelaan, näin vahvasti se ei voi vaikuttaa mielialaan ja tulla kotiin. Ei, vaikka menisi miten. Tiesin kyllä tavallaan, missä olin tehnyt virheitä, mutta minulla ei ollut enää työkaluja oppia niistä. Tarvitsin apua.
”Tuskin koskaan unohdan sitä tunnetta. Istuin yksin pimeässä pukukopissa, katsoin tyhjyyteen ja häpesin.”
Googlasin. Jotenkin päädyin soittamaan Vesa Salinille. Henkisen valmennuksen ammattilaiselle, joka on työskennellyt pitkän pätkän huippu-urheilijoiden, muun muassa TPS:n jääkiekkoilijoiden kanssa.
Puhelimeen tosin vastasi mies, joka kertoi jo lopettaneensa nuo hommat ja vaihtaneensa alaa. Asiani kerrottuani hän kuitenkin lupasi minut tavata. Onneksi.
En taida ikinä unohtaa myöskään sitä ensimmäistä tapaamista Uudessakaupungissa, ”Veskun” työhuoneessa. Jotta voi ymmärtää nykyhetkeä, pitää ymmärtää historiaa. Siispä kerroin tarinani.
Sen, miten tiivis osa jalkapallo on elämääni ollut ja mitä olen siltä saanut. Seinäkello taisi tikittää neljättä tuntia, joten jääköön se tarina tässä kertomatta. Tiivistetäänkö vaikka niin, että koen olevani missä nyt olen pitkälti sen takia, että jalkapallo on minua kuljettanut ja ovia avannut. Ystävät, työ, parisuhde – monessa hyvässä muistossa se pallo jotenkin on mukana pyörinyt.
Muistan, kuinka kevyt olo tuon ensimmäisen tapaamisen jälkeen oli. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin kertonut ääneen miltä minusta oikeasti tuntuu ja miksi. Veskulle oli helppo jutella, koska meillä synkkasi heti, mutta myös, koska hän oli jotenkin sopivan etäällä. Kotona en raaskinut kertoa kaikkia murheitani, kavereille en kehdannut, olisiko perhe ymmärtänyt.
No, tuolloin kylvettiin jonkinlainen ymmärryksen siemen. Tajusin, että niin tärkeäksi kuin jalkapallon elämässäni koinkin, se oli haukannut omasta pienestä kuplastani jo liiankin suuren osan.
En tainnut olla Veskun vaikeimpia asiakkaita. Tapasimme viitisen kertaa ja soittelimme muutamaan otteeseen. Kaikki hänen antamansa mielen harjoitteet eivät minulle natsanneet, mutta yksi toimi erityisen hyvin. Piti laatia kymmenen kohdan lista niistä asioista, jotka elämässäni ovat hyvin. Hämmästyin, kuinka helposti niitä löytyi.
”Uskon, että nautinto seuraa, kun jaksaa yrittää parhaansa.”
Tuon listan kiinnitin jääkaapin oveen muistuttamaan itseäni joka aamu siitä, että ei tämä elämä hullumpaa ole.Päätin alkaa nauttia siitä. Ajatella positiivisesti.
Pitäkää millaisena hippien horinana haluatte, mutta maailma on huomattavasti mukavampi paikka elää, kun jaksaa ajatella positiivisesti. On kyse sitten urheilusta tai mistä tahansa.
Sen listan siihen oveen lyötyäni en ole jalkapallon takia hävennyt. Saa nähdä, mahdanko enää hävetäkään. Harmittanut toki on, vituttanutkin kunnolla. Mutta tunteitahan urheilun kuuluukin tarjota. Lisäksi se kasvattaa. Tuo kauhealta tuntunut kausi opetti lopulta aika paljon.
Haaveilen pääsystä siihen parhaansa yrittäjien klubiin, jotka voivat joka ilta katsoa peiliin tai toisiansa silmiin ja todeta: ”Annoin tänään kaikkeni”. Vain siihen voin vaikuttaa. Ja sen tehtyään on helpompi elää voittojen ja tappioiden, onnistumisten ja epäonnistumisten, urheilun ilojen ja surujen kanssa.
"Olemme matkalla, jonka päämäärää emme voi päättää. Sen sijaan voimme yrittää tehdä matkasta mahdollisimman mukavan."
Ei se kaikkensa antaminen helppoa ole, enkä joka päivä vielä ole onnistunutkaan. Silti olen tainnut viime aikoina nauttia jalkapallosta, harrastuksestani, enemmän kuin koskaan. Eihän kolmosdivari sitä ole, mistä pienenä poikana uneksin ja mitä ensimmäisen nuorten maaottelun jälkeen jopa tavoittelin. Mutta onko se vielä päätepysäkkikään?
Jälleen yksi uusi kausi on käynnistynyt. Olemme matkalla, jonka päämäärää emme voi päättää. Sen sijaan voimme yrittää tehdä matkasta mahdollisimman mukavan.
Uskon, että nautinto seuraa, kun jaksaa yrittää parhaansa. Minä ja me. Eilen, tänään ja huomenna.
Jalkapallon Suomen Cupin lohkovaihetta Pallo-Iirot–EIF lauantaina Äijänsuolla kello 17.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.