Naulitseva Kuolemanlaakso

En muista, että olisin koskaan lukenut yli 200-sivuista kirjaa yhdellä istumalla läpi. Tommi Kovasen tarina päävamman aiheuttaneen taklauksen seurauksista, elämästä vaikean vamman kanssa ja ihmisen miltei tuhonneesta epätoivosta vangitsi minut kirjan ääreen kunnes viimeisetkin sivut olivat käännetty takakannelle asti.

Kirja antoi myös loogisia selityksiä moneen eri asiaan. Muistan hyvin tuon kohtalokkaan taklauksen ja muistan myös jäähyväispelin Mikkelissä sekä yhteydenpidon silloin Tommin kanssa liittyen tapahtuman järjestelyihin kannattajien osalta. Jälkiviisaus ei ole viisautta, mutta hymyilevästä miehestä aisti ettei kaikki kuitenkaan ollut kunnossa.

Ennen yleistä julkaisua media sai kirjan luettavaksi. Oli selvää, että esimerkiksi Rauman Lukon organisaatiossa tietyt kohdat kirjassa tulisivat herättämään närästystä ja mielipahaa. Seuran lääkärien kannalta on tietysti ikävää, että laki suojaa potilastietoja niin tarkasti ettei heillä ole mahdollisuutta avata tekemiään päätöksiä loukkaantumista seuranneiden päivien ja seuraavien viikkojen aikana.

Eniten huomiota kuitenkin mediassa herätti jäähyväistapahtumassa annettu tyhjä kirjekuori, josta on varmasti kaikki riittävä jo kirjoitettu. Sain tapahtumassa kunnian palkita Tommin kannattajayhteisön tunnuksilla seuraavin saatesanoin "Meillä ei ole antaa rahaa, vaan jotain tärkeämpää: kunnioituksemme".

Isossa kuvassa kirjekuorilla ei ole mitään merkitystä.

Kovasen tapaus oli kokonaisuudessaan valtava epäonnistuminen liigan kurinpitojärjestelmältä. Tommi Kovaselle langetettu uhkasakko taklauksesta puhumisesta ja jopa uhkasakon uhkasakko olivat karkeita esimerkkejä heikosta johtajuudesta. Espoo Bluesille annettu viimeinen puheenvuoro, jossa Kovasta syyllistettiin taklauksesta, jätti allekirjoittaneen silloin miettimään onko tämä sellaista lajikulttuuria, jonka takana olen valmis seisomaan?

Kirja herätti paljon kiivasta kirjoittelua ja keskustelua. Näkökulmasta huolimatta suosittelisin ensin lukemaan kirjan ennen kenenkään osapuolen tuomitsemista. Median poiminnot olivat herkullisimmat, mutta eivät anna kokonaiskuvaa ateriasta.

Länsi-Suomessa julkaistussa melko kärkkäässä vastineessa nostettiin myös esiin seuran oikeus katkaista palkanmaksu riittävän pitkän sairasloman jälkeen korostaen, että Tommi Kovanen sai siltikin vakuutusyhtiöltä huomattavasti keskipalkkaa korkeampaa korvausta. Siinä vaiheessa kun ensin järjestelmä on kääntänyt ammattinsa ja intohimonsa menettäneelle ihmisille selkänsä, niin kysymys ei ole enää rahasta.

Kysymys on subjektiivisesta hylätyksi kokemisen tunteesta.

"Olemme pahoillamme, että Tommi Kovanen on jäänyt loukkaantumisensa kanssa yksin, eikä ole saanut sitä tukea, jonka jokainen pelaaja jääkiekkoperheessä ansaitsee."

Rauman Lukon puheenjohtaja Ari Salmi tiivisti asian yhteen lauseeseen seuran tiedotteessa.

Tommi Kovanen ei suinkaan ole ainoa urheilija, jolle on käynyt huonosti. Mutta tapaus oli inhimillisen tragedian lisäksi surullinen esimerkki epäoikeudenmukaisten ratkaisujen ketjusta. Pohjimmiltaan kirja on kertomus luopumisesta, ihmisen hädästä ja elämisestä vaikean aivovamman kanssa.

Tapaus jätti ainakin minut miettimään pidämmekö urheilu- tai työyhteisömme jäsenistä oikeasti hyvää huolta? Puhumme yhteisöllisyydestä, mutta viestittävätkö tekomme oikeasti niin? Voisiko joskus bisneksen kannalta nyt epäedullinen, mutta yhteisöllinen päätös tuoda myöhemmin hyviä asioita monin kerroin takaisin?

Kirjassa pisti silmään, että Kovanen ei ole Raumalla käynyt haettuaan viimeisen kerran tavaransa pukukopista. Toivoisin, että raumalaisen kiekkoyhteisön kannalta jonakin kauniina päivänä tällekin tarinalle voitaisiin vielä kirjoitaa lämpimämpi viimeinen sivu.

Kirjalle annan vahvan suosituksen.