Annetaan oppia, ei pakoteta ja painosteta - "Lukion opettajana en ole havainnut mainostettua matematiikan osaamisen romahtamista"

Melko säännöllisesti uutisoidaan matematiikan osaamisen tasosta, sen heikkenemisestä ja matematiikan tärkeydestä Suomen taloudelle. Lukion opettajana en ole havainnut mainostettua matematiikan osaamisen romahtamista. Sen sijaan olen huomannut alati kasvavan asenneongelman, joka läpäisee koko yhteiskunnan.

Lukiolaisilla on yhä enemmän kahta erilaista, opiskelulle tuhoisaa asennetta: yhdet kokevat oppimisen pakkona ja toiset turhana.

Pakko kumpuaa mielikuvasta, että ilman onnistumisia yo-kokeissa ei pääse opiskelemaan haluamaansa paikkaan tai ei valmistu koskaan unelmiensa ammattiin.

Pakko alkaa ahdistaa, jos kaikkea ei opikaan heti. Ahdistus taas estää oppimisen, ja negatiivinen kierre kohti mielenterveysongelmia on valmis.

Pakkoajattelun syyt löytyvät helposti erilaisista koulutuspoliittisista ratkaisuista, joita Suomessa on tehty. Perustutkimuksesta on leikattu, opintotuen tulorajat ovat matalat, ensimmäistä kertaa jonnekin hakevia suositaan, pääaineen vaihtamista yliopistossa on vaikeutettu.

Näitä asioita on helppo muuttaa. Oppimiselle pitää olla aina uusi mahdollisuus, sillä jokainen oppii yksilönä ja eri tahtiin. Pitää olla mahdollisuus mennä lukion jälkeen opiskelemaan sosiaalipsykologiaa ja vaihtaa kandiksi valmistumisen jälkeen oikeustieteelliseen. Pitää olla mahdollisuus töpeksiä lukio täysin ja silti hankkiutua myöhemmin kosmologiksi yliopistoon.

Ovet eivät saa mennä lukkoon. Tieto siitä, että oppimiselle on aina olemassa uusi mahdollisuus poistaa ahdistusta ja vapauttaa lukiolaisen aivokapasiteettia oppimiseen. Silloin uutta mahdollisuutta ei ehkä edes tule tarvittua.

Opiskelun turhaksi kokemisen syihin on paljon vaikeampi puuttua.

Väitän, että taustalla on yhteiskuntamme vaurastuminen ja viihteellistyminen. Koulutus ei enää ole sellainen taloudellisesti turvatun elämän avain ja elinehto kuin 50-luvulla. Tuolloin insinöörin paperit olivat takuuvarma matkalippu maaseudun torpparisuvun lapselle ylempään keskiluokkaan, eikä muita reittejä juuri ollut.

Nykyään ei tarvitse olla muinaisen teollisuussuvun vesa, jotta jo pelkästään vanhempien vauraus takaa kohtuullisen elintason omiin eläkepäiviin saakka. On omakotitaloa, sijoitusasuntoa Helsingissä, osakeomistuksia.

Ei kaikilla tietenkään, mutta huomattavasti useammalla kuin 50-luvulla. Toisaalta koulutus ei ole enää ainoa reitti taloudellisesti turvattuun elämään. Taitava muotitubettaja tienaa helposti saman verran kuin ydinvoimalainsinööri.

En kaipaa takaisin 50-luvun yhteiskuntaan. Osa tuntuu kaipaavan, sillä kovasti mainostetaan, kuinka Suomi menestyy ja talous kasvaa vain matematiikan osaamisen turvin. Toki tämä on totta sinänsä, mutta samalla oire siitä, että koko yhteiskunta pitää oppimista vain vaurastumisen välineenä.

Kun merkitys yksilön vaurastumisen edellytyksenä on kadonnut, yritetään tilalle tuoda kollektiivinen kilpailukykykäsite ja motivoida opiskelijoita sillä.

Ajatus epäonnistuu lähes jokaisen lukiolaisen kohdalla, sillä suurinta osaa kansantalouden kestävyysvaje ei askarruta iltaisin ja toisia lähinnä ahdistaa, kun kuulee pääsevänsä eläkkeelle aikaisintaan 70-vuotiaana.

Koulutukselle tulisi löytää koko yhteiskunnan tasolla uusi tarkoitus ja motivaatio. Oppimista ja sivistystä pitäisi arvostaa niiden itsensä takia ja antaa kaikille mahdollisuus opiskella mitä tahansa koska tahansa, toki valtiontaloudelliset reunaehdot sopivasti huomioiden.

Opiskelun tarkasteleminen kapeasti pelkästään taloudellisen menestyksen avaintekijänä on kaiku kadonneesta menneisyydestä eikä johda nykymaailmassa oppimista edistävään yhteiskuntaan.

Otso Huuska
lukion lehtori (fysiikka ja matematiikka), Rauman kaupunginvaltuutettu (kok.)