Näin vaalikeväänä on kristittyjenkin syytä ilmaista kiitollisuutensa siitä lahjasta, mitä demokraattinen oikeusvaltio kansalaisvapauksineen merkitsee. Mutta kriittisiä pitää silti olla.
Demokratiassakin on aina vaarana unohtaa demokratian rajat ja viehtyä poliittisten epäjumalankuvien valamiseen. Kansasta tulee ”kansa kaikkivaltias”.
Kuitenkin on kansanvaltakin lopulta vain ihmisten käyttämää lainavaltaa, josta myös demokraattisten päättäjien on tehtävä tili ainoalle todelliselle Vallankäyttäjälle. Tästä muistuttaa mm. Raamattumme viimeisessä kirjassa oleva kuvaus kunniassaan ilmestyvän Kristuksen olemuksesta, kärsimyskuninkuudesta ja valtasuuruudesta (Johanneksen ilmestys 19: 13,16).
Mutta demokratiasta voi muodostua poliittisessakin mielessä itsensä haudankaivaja. Maailmanhistoriallisen esimerkin tästä tarjoaa tapahtumienkulku Saksassa juuri 90 vuotta sitten, jolloin hauras demokratia Euroopan keskusmaassa murtui oikeastaan muutamassa viikossa tehden tilaa yhden puolueen ja yhden miehen maailmankatsomusdiktatuurille, vuonna 1933 käytännössä, seuraavana virallisestikin.
On toki asioiden yksinkertaistamista sanoa, että Hitler ja hänen puolueensa pääsivät valtaan demokraattista tietä. Mukana oli paljon muutakin.
Mutta toisaalta: ilman demokratiaa tuo ei olisi onnistunut. Toiseksi viimeisissä vapaissa valtiopäivävaaleissa 31.7.1932, joissa kansallissosialistinen puolue ylsi kannatuksensa lakikorkeuteen, se voitti 37,4 prosenttia äänistä ja nousi Saksan suurimmaksi puolueeksi.
”Miksi myös monet hurskaat kristityt antoivat äänensä natseille?”
Loputtomasti on toisen maailmansodan jälkeen pohdittu, miten Hitlerin kaltainen mies saattoi päästä niin pitkälle kuin pääsi. Miksi myös monet hurskaat kristityt esimerkiksi Pohjois-Saksan protestanttisella maaseudulla antoivat äänensä tuolle ja tuollaiselle puolueelle?
Yksi ja käsittääkseni aika tavalla sivuun jäänyt selittävä tekijä on samanaikainen tapahtumienkulku Neuvostoliitossa ja kommunistisen vallankumouksen pelko, mihin oleellisesti liittyy uskontopoliittinen ulottuvuus.
Itäisessä naapurimaassamme vallankumouksesta saakka käyty taistelu jumalauskoa vastaan kärjistyi 1920- ja 30-lukujen taitteessa suoranaiseksi sotaretkeksi. Tästä raa´asta uskonnonvainosta otti natsipropaganda kaiken irti, eikä sen tarvinnut edes hyvin paljon liioitella.
On syytä muistaa, että samoin tunnuksin esiintyvä ja Moskovalle kaikessa kuuliainen kommunistinen puolue oli vahva voimatekijä tuon ajan Saksassa. Tuleeko siksi hirveästi ihmetellä, että monet niistäkin, jotka eivät suinkaan innostuneet kaikesta, mitä Hitlerin liike edusti, näkivät siinä viimeisen puolustusvarustuksen hyökkäävästi antikristillistä bolshevismia vastaan?
Mutta alusta saakka oli niitäkin, jotka eivät häikäistyneet kansallissosialismista edes kommunismin vastavoimana. Matkallaan työkentälleen silloiseen Palestiinaan halki levottoman Saksan esitti Suomen Lähetysseuran lähetti Aili Havas nasevan yhteenvedon: ”Täällä natsit ja kommunistit kamppailevat kaupunkien kaduilla – yhtä jumalattomia molemmat.”
Eräs näistä katutaisteluista sai kirkkohistoriallistakin merkitystä ja muodostui lähtölaukaukselle toisenlaiselle taistelulle, taistelulle Saksan evankelisen kirkon suunnasta. Siitä ehkä myöhemmin.
Miika Vuola