Istun olutlasi kädessä rantaravintolassa ja katselen nauravia ja iloisia juhlijoita. Vastarannalla istuu piknikillä herraseurue, jonka alkumalja vaikuttaa jatkuneen jo kolmatta päivää. Jään pohtimaan hukkuneiden humalaisten kohtaloa ja muistelen nuorta miestä, joka syöksyi graniittitasanteen kautta savisen joen syövereihin. Kuin ihmeen kaupalla mies haarukoitiin ylös alle kymmenessä minuutissa, elvytettiin henkiin varttitunnissa ja saatettiin sairaalaan teho-osaston uumeniin toipumaan. Kyseessä oli pelastus-, ensihoito- ja terveydenhuoltokoneiston mieletön onnistuminen; kuoleman hetkeksi kaappaama nuori on tuotu takaisin. Reilun kahden viikon kuluttua tarkastan asiakirjoja ja näen, että mies on pelastettu joen rannasta uudelleen liiallisen päihtymyksen vuoksi. Viinaan taitaa hukkua enemmän ihmisiä maalla kuin merellä.
Tapaan viinamäen miehen päivystyssairaalan hoitoyksikössä vatsakramppien merkeissä. Esittäydyn hoitavaksi lääkäriksi ja mies puolestaan kertoo ammatikseen alkoholisti. Papereista havaitsen ammattitaidon olevan kohdallaan, joskin viime aikoina kovat vatsakivut ovat häirinneet ammatinharjoittamista sekä pitkää, useita vuosikertoja jatkunutta alkoholiputkea. Mies on rauhallinen, sanakäänteissään kohtelias ja myös keltainen kuin kanarialintu. Väristä päätellen maksa on tällä kertaa leikannut tavallista pahemmin kiinni, vatsa on turvonnut kuin rantapallo ja vertakin on tullut yskittyä päivittäin. Aloitamme muutamat stabiloivat infuusiot ja keräämme verikokeita, joiden tuloksena on lohduton värisuora; kaikki arvot ovat punaisella.
Kysyn neuvoa sisätautilääkäriltä. Hän pudistelee päätään ja kerää diagnoosilistaa; veri on viinan liuottama, liian huonoa hengissä pysymiseen, liian ohutta hyytyäkseen. Laajentunut sydän pumppaa kuin märkä lapanen ja maksa vaikuttaa yhtä kirroottiselta kuin kolme tuntia paistettu maksapihvi. Sivuhuomiona veren suolat ovat laimeat, vitamiinit puuttuvat ja verensyöksyjä tulee ruokatorvesta aika ajoin. Ennuste vaikutti huonolta jo viime vuosikymmenellä ja nyt ollaan viimeisellä pysäkillä. Juttelemme elämästä ja kuolemasta.
Viereisellä ensihoitajien työntämällä sängyllä ei tunnelma ole yhtä rauhallinen, sillä käynnistymässä on pienimuotoinen konflikti toisen alan ammattilaisen ja käärmelauman kesken. Jostain syystä juoppohulluus loitsii esiin miniatyyrisiä eläinhahmoja käärmeiden tai elefanttien muodossa, eikä kokemus ole kovinkaan nautinnollinen. Sisääntulon viime metreillä hulluuskohtaus saa näyttävän äkkilopetuksen aivojen mennessä lopullisesti oikosulkuun ja ulkopuolisten todistaessa juhlavaa limboa ja kokovartaloviinakramppia. Onneksi näihinkin tilanteisiin on luotu standardihoitopolut, joilla naisen kouristelu sekä juoppohulluus saadaan asettumaan. On tavallinen päivä toimistolla.
Päivystyksen lääkärinä saa ainutkertaisen mahdollisuuden ihailla aitiopaikalta alkoholiksi kutsutun nautintoaineen akuuttia lainehdintaa. Kuuntelen kahvihuoneessa kollegojen tarinoita, joissa kirurgi ja korvalääkäri läpikäyvät viikonlopun saldoa; haimasyöpä, kurkkusyöpä, maksasyöpä ja ruokatorvikin. Terä ei pääse tässä sairaalassa tylsymään. Toisessa pöydässä neurologi ihmettelee potilaansa viinan surkastamia aivoja ja rapautuneita hermoratoja, kun taas psykiatri ja sisätautikollega vertailevat osastojen repeilevää kuormitusastetta masentuneiden, myrkyttyneiden ja ahdistuneiden kirjautuessa promilleissa surumielisten sairaalaan.
Nappaan toisen kahvin mukaan ja palaan sorvin ääreen. Tapaturmayksikkö täyttyy alkuillasta baariin menijöistä ja uudelleen aamuneljältä valomerkin lähettämänä. Nuoret ja vanhat sonnit käyvät taistoon tuntemattomia vastaan viinan, tuskan ja aggression voimalla jättäen jälkeensä murtuneita ihmisiä ja mieliä. Sisään vaappuvat samaan letkaan niin ikään korkokenkien kamppaamat naiset, kuin samppanjan tuoksuiset akateemikot ja punaviinillä marinoidut vanhukset. Hakatut lapset ja naiset näyttäytyvät vasta aamulla ruumis ja sielu mustelmilla. Toivottomina he kotiutuvat nukkuvan luokse parempaa miehyyttä toivoen, mutta pullon henki on ankara, eikä alkoholilla toteutettu isyys tai äitiys tarjoa kuin väljähtäneen viattomuuden ja ennakkoperintönä krapulaisen, puolinaisen lapsuuden. Totisesti tämän kansakunnan kirkkaimmat kyyneleet ovat koskenkorvasta tehty.
Viinamäkeläisen elämän evoluutio on ankea. Toisilla alamäki alkaa kesälomalla grillaajan marinoidessa itseään päivän jokaiselle aterialle ja loman päättyessä alkaa sairasloma haiman ja maksan vinkuessa kesäloman taakan alla. Nautiskelija taasen nauttii maltillisesti kolmesta kuuteen saunakaljaa, mutta ihmeellisesti sauna lämpiää kahdesti päivässä sunnuntaista sunnuntaihin. Osa ottaa rentouden aatteelle kalsarit jalassa, toinen taas kohottaa menestyksen ja bisneksen huumassa ja kolmas korkkaa viihteen ja tavan vuoksi. Murheiden aikana pullolla parannetaan maailmaa kavereiden kesken. Kuin varkain perjantain pakollinen muuttuu lauantain loiventavaksi ja vuosien vieriessä on tuurijuoppojen osuuskunnan jäsenkirja ansaittu.
Huolestuneet ja tuskastuneet omaiset sekä lukuiset eri instituutioiden ammattilaiset pyrkivät tukemaan, motivoimaan ja rohkaisemaan viinamäen miestä. Liian usein viinamäkeläinen ottaa rohkaisuryypyn ja putki alkaa jälleen. Tilanne raivostuttaa lääkäriäkin; saako viimamäkeläiselle huutaa omaa turhautumistaan? Auttaisiko uhka ja raivo?
Bussilasteittain on viinamäkeläisiä ajettu kolmannen sektorin katkopaikoille, osastojaksolle tai tehovalvontaan. Raivostuttavasti monilla vakioasiakkailla vaikuttaa olevan viikko-osake sisätautiosastolle sekä psykiatrisiin päihdepalveluihin. Viina on lääkkeenä kuin arsenikki, tappava myrkky, jonka vaikutukset ensin näkevät vain ulkopuoliset. Miksi kymmenetkään interventiot eivät auta tähän tautiin ja riippuvuuteen, johon olisi parantava hoito olemassa? Tuo kaikkien tuntema ihmelääke, joka vain niin harvalle kelpaa. Minäkin monesti kysyn: Miksi vielä juot, joko tänään olisi aika lopettaa?
Saako toisen elämäntavasta olla epätoivoinen? Saako olla kyyninen?
Muistan, miten nuorena lääkärinä koin pelkoa tavatessani viinamäkeläisen tajuttomana, kouristelevana, hakattuna, verta vuotavana, sisuskalut raadeltuina. Pelkoa siitä, miten minä tämänkin ihmisen pelastan? Vastaliikkeitä on kymmeniä, viivytystaistelua nekin kai. Kuoleman kanssa jatkoajan neuvottelu on kuin ruletin peluu; talo voittaa aina, mutta silloin tällöin joku poistuu hetkeksi voittajana. Miten monta ihmistä olenkaan yön silmässä menettänyt ja miten vuosien varrella tämä kaikki on sitten liian tavalliseksi muuttunut. Mikä ihmisen herättää? Mitä viisasta minä voisin juopuneelle sanoa? Miten saada toinen ymmärtämään se, kuinka monella tavalla humalainen uhmaakaan kuolemaa ja karttaa elämää?
Kerran kysyin toisenlaisen kysymyksen: Miksi aloitit juomaan? Viinamäkeläinen kertoo elämästä, sen kolhuista ja haavoista. Miten omien haaveiden ja arvojen kaatuminen sekä tumman sielun tuska vaati ensin lääkettä kivun laimentamiseen ja unohtamiseen. Isänperintönä kulkee viisaus, jossa suomalaisella sisulla ja viinalla tukahdutetaan kiusalliset tunteet ikiajoiksi. Valmista ei kuitenkaan tule tuhannellakaan pullolla, kertoo viinamäkeläinen, vaan lääke on muuttunut riippuvuudeksi ja samalla tuskan kanssa haudataan elämänilo, rakkaus ja viimeisetkin ihmissuhteet. Viinamäkeläinen tähystää pulloon ratkaisua etsien mutta vastaan katsoo ainoastaan sama tyhjyys, joka sielua korventaa.
Ilmeisesti juuri tällaisena hetkenä, kun ihminen on riittävästi kärsinyt, elämän ja viallisen lääkkeen lyömä ja lopullisesti nurkkaan ahdistettu, näyttäytyy viinamäkeläiselle tilanteen kestämätön mahdottomuus ja esiin nousee valinnan ja muutoksen mahdollisuus. Viinamäkeläinen tekee elämän inventaarion, jossa muistoissa kuiskii tukku epäonnistumisia ja edessä siintää entinen tyhjyys. Kolmas kysymys on molemmille tärkeä: Mikä on elämässä kaunista ja arvokasta?
Istumme jälleen ystävien kanssa juhlien akateemisia saavutuksia, ja sali on täynnä nauravaa juhlaväkeä ja lasin kilinää. Viereisessä salissa hääpari nostaa vieraiden kanssa maljaa tulevalle onnelle. Tapaan kaverin aulassa vesilasi kädessä ja kyselen kuulumisia; kuskinako tänään juhlit? Olen alkoholisti, vastaa mies hymyillen. Juttelemme vielä hetken ja katselen lasiani. Juonko minäkin liikaa? Pitäisikö minunkin vähentää?
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.