Harvat haluavat lukea kuolemasta, vaikkei kukaan voi sitä välttää

Harvat ihmiset haluaa puhua tai lukea kuolemasta, mutta "elintärkeä" aihe tämä on. Kukaan meistä ei voi välttää kuolemaa. Se tulee ennemmin tai myöhemmin.

Miten se tapahtuu? Olen seurannut useita ihmisiä "viimeisellä matkallaan", huolehtinut heistä elämän lopussa. Se on osa minun ammattia, teen tilapäisiä yötuureja vanhainkodeissa.

Kristittynä uskon, että ikuisuus on asetettu ihmisten sydämiin, siksi kuoleman lopullisuus ja ihmisen olemasta lakkaaminen tuntuu järjettömältä ja mahdottomalta. Ja niin se onkin, olemme ikuisia olentoja, kysymys on vain siitä, meneekö kristillisestä näkökulmasta "hissi ylös vai alas", missä sielu viettää ikuisuutensa.

Sielu on siis personaalisuus, se "sinä", sinun persoonallisuutesi kaikkine erityispiirteineen, tunteineen ja ajatuksineen.

Mutta jatketaan tätä kuoleman aihetta, miten haluamme kohdata sen? Emme voi valita milloin, voit kuolla tänään tai 10, 20 tai ehkä 40 vuoden kuluttua. Ajattele kuinka herkkä elämä on; joka sekunti sydämesi täytyy lyödä ja hengität sisään ja ulos ympäri vuorokauden ympäri vuoden, pieni "virhe" systeemissä vain muutama sekuntti ja…

Ne, jotka kohtasivat kuoleman rauhassa ja turvassa, melkein kaivaten ja odottaen sitä, he ovat olleet tosi uskovaisia. He ovat uskoneet Häneen joka sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut"...

Monet ovat vahvoja ja ylpeitä, jotka kuitenkin kuolinvuoteella ovat tulleet säälittäviksi ja kiemurtelevat kauhuissaan ennen viimeistä sydämenlyöntiä. Taas monet muut ovat hymyillen syleilleet kuolemaa rauhassa, ikään kuin nähdessään rakkaan Jeesuksen seisovan avosylin toivottamassa heidät tervetulleeksi taivaalliseen kotiin.

Olen henkilökohtaisesti kauan sitten valinnut, kuinka kohdata tämän kuoleman, se on voiton varmuudessa ja usko Häneen, joka on voittanut itse kuoleman.

Lopuksi kerron tapauksesta, jolloin pidin kuolevaisen kristityn kädestä, hän oli vanha lestadiolainen täti. Hänellä oli pitkiä hengityskatkoja ja hän oli eräänlaisessa horroksessa, puoliksi tajuissaan. Rukoilin hiljaa hänen puolestaan, ja juuri silloin hän yhtäkkiä avaa silmänsä ja katsoo minua leveästi hymyillen. Tuntui kuin aika pysähtyi ja ikuisuus jo laskeutui huoneen ylitse, iloa ja rauhaa hän säteili suuresti sillä hetkellä, en koskaan unohda sitä ilmettä, sitä hymyä. Pian tämän jälkeen hän veti viimeisen henkäyksensä, hänen kätensä tuli veltoksi ja kylmäksi, hän ei ollut enää siellä, kuolema voitettiin…

Pekka Kujala

Pohjoismainen lähetyssaarnaaja