Hiljaa jonossa!

Monissa eurooppalaisissa ja aasialaisissa kulttuureissa ikäihmiset ja nuoret elävät laajan perhepiirin suojassa. Suomessakin oli käytössä perhekeskeinen malli vielä 1970-luvulla. Siitä haluttiin pois ja etsittiin yhteiskuntaan ”moderneja” malleja.

Silloinen Neuvostoliitto oli joillekin suomalaisille puolueille ihanneyhteiskunta, siellä valtio vastasi kaikesta. Työikäiset olivat yhteiskunnalla töissä. Lapsista, nuorista ja ikäihmisistä huolehti yhteiskunta. Kaikki oli hyvin!

Näin me Suomessa ”uskoimme” ja demarien johdolla aloimme myös rakentamaan mallia, jossa perhe vapautuu kasvatus- ja hoivavastuista. Suomessa kuntapalvelut tulivat perheiden tilalle, niille sälytettiin näistä lakisääteiset tehtävät.

Vapautumisella on ollut myös kova hinta. Kunnan antamista palveluista puuttuu ”lähimmäinen”. Tiedän, että kuntien moninaisissa palveluissa työskentelee osaavia ja vastuullisia ihmisiä. Mutta, kun ihminen, usein vanhus tai nuori tarvitsee apua tai lähimmäistä heti, siihen yhteiskunta ei juurikaan pysty vastaamaan.

Tarvitsijat pistetään odotusjonoihin ja palvelunumerot eivät vastaa. Jäädään yksin.

Aktiivi-ikäiset nauttivat ja kärsivät vapauksien tuomista seurauksista. Ikäihmisten ja nuorten keskuudessa riivaa nyt 2020-luvulla yksinäisyys ja sen tuomat seuraukset. Nuoria kuormittaa myös pärjääminen digitaalisissa yhteisöissä. Siellä vallitsevat yksilöä musertavat armottomat lait.

Kevään 2023 eduskuntavaalikampanjoissa ei tulisi antaa äänestäjiä kosiskelevia lupauksia paremmista palveluista. Suomalainen ei kaipaa lisää palveluita, hän toivoo, että nykyiset palvelut olisivat saavutettavissa ja ne olisivat inhimillisiä.

Puoluekenttäkin on myllerryksessä, kun äänestäjät eivät luota päättäjiin. Heiltä odotetaan paljon syvällisempää ja ammattimaisempaa otetta.

Suomalaisen yhteiskunnan pahoinvointi tulisi tunnistaa ja pahoinvoinnin syyt tulisi löytää. Samalla suomalaiseen yhteiskuntaan pitäisi löytää puoluerajat ylittävä johtajuus. Nyt meitä johtaa media kohusta toiseen.

Jukka Tuori
maakuntaneuvos