Mielenterveyden häiriöt ovat saaneet taas viime aikoina julkisuutta, kun kirjailija Miki Liukkonen pitkään sairastettuaan päätyi riistämään henkensä.
On ollut aika kylmäävää luettavaa, miten Liukkosta byrokratian rattaissa kohdeltiin. Terapeutti sanoi hoitosuhteen irti, koska piti Liukkosta liian sairaana. Siinä ei edes auttanut, että Liukkonen koki saaneensa apua.
Liukkosen ystävä on kertonut julkisuudessa myös tapauksesta, jossa Liukkonen vietiin ambulanssilla sairaalaan, josta hänet kotiutettiin kolmen tunnin kuluttua, vaikka mies oli pumpannut itsensä täyteen lääkkeitä ja alkoholia. Ylipäätään Liukkonen yritti saada apua aivan loppuun saakka.
Somessa asiasta puhutaan paljon. Jotkut ovat tokaisseet, että antakaa nyt jo Liukkosen maata rauhassa. Tähän voi vain todeta, että kyllä Miki nyt makaa ihan rauhassa. Hän kuitenkin itse toi näitä asioita esille ja piti tärkeänä, että niistä puhutaan.
Valitettavasti mielenterveys-häiriöiden huono hoito ei koske vain Miki Liukkosta. Samassa paatissa on iso määrä suomalaisia.
Lauantaina Satasairaalassa vietettiin S-sairaalan eli psykiatrisen sairaalan avoimia ovia. Olipa messevän näköinen, kokoinen ja hintainen rakennus. Kysymys kuitenkin kuului: Mitä näin hienolla laitoksella tehdään, kun kukaan ei kuitenkaan pääse hoitoon?
Jos täysin rikki ollut ja itsetuhoinen Miki Liukkonen ei päässyt hoitoon, niin kenen hoitoon kuuluu päästä. Sitä paitsi, onhan se ihan nurinkurista, että hoitoon pääsee, jos on tilaa, oli kunto mikä hyvänsä.
Eikö hoitoon pitäisi päästä silloin, kun hoitoa tarvitsee? Jos ihminen joutuu auto-onnettomuuteen, saa hän silloinkin hoidon, eikä hänelle sanota, että tule viikon kuluttua niin kipsataan tuo jalka silloin.
Jos ja kun tilat ovat täynnä, pitäisi olla suunnitelma B, jota noudatetaan. Eikä jätetä ketään hoidotta tai lähetetä taksilla kaverin luo yöksi.
Asenteissa on muutenkin vielä parannettavaa, myös hoitohenkilöstön. Esimerkiksi ambulanssin miehistö saattaa kohdella avun tarvitsijaa kuin narkkaria, jos on vaikka pahaan oloon tullut otettua sekä rauhottavia että alkoholia. (Enkä väitä, että olisi jotenkin luvallista kohdella niin edes narkkaria).
Olikohan Liukkosenkin kotiuttamisessa kyse tästä?
Jyväskylän ammattikorkeakoulun opiskelijoiden Pauliina Oksanen ja Anna Roikonen opinnäytetyössä ei anneta kovin hyvää kuvaa itsemurhaa yrittäneiden nuorten päivystyksessä saamasta avusta ja kohtelusta. Toki monet hoitajat vetosivat siihen, ettei heillä ole koulutusta auttaa mielenterveyshäiriöisiä. Mutta kai sitä jokainen osaa ihminen ihmiselle olla?
Myös häpeää on edelleen paljon. Moni on valmis kertomaan syöpäsairaudestaan, muttei ahdistuneisuudestaan tai masennuksestaan.
Häpeän vastaparina on usein syyllistäminen. Miten moni masentunut onkaan kuullut, että koeta nyt vaan ottaa itseäsi niskasta kiinni.
Ja kun tähän kaiken päälle otetaan huolestuttavat tiedot nykynuorten huonosta voinnista, niin voipi sanoa, että kusessa ollaan. Siinä kohtaa eivät hienot seinät paljon lohtua tuo.
”Valitettavasti mielenterveyshäiriöiden huono hoito ei koske vain Miki Liukkosta. Samassa paatissa on iso määrä suomalaisia.”
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.