Jääkö työelämän sopimiskulttuurista perintönä mitään jälkipolville?

Työnantajajärjestöt ja työntekijöiden edunvalvontaliitot ovat vuodesta 1940 lähtien sopineet palkka- ja työehdoista, sekä muistakin työelämän pelisäännöistä. Tuolloin alkanut sopimiskulttuuri on nyt ajautunut suurteen muutosten kouriin.

Jo tapahtuneiden muutosten perusteella voidaan kysyä, että jääkö hyvin toimineesta sopimiskulttuurista perintönä mitään jälkipolville.

Keskitetyt tulopoliittiset sopimukset (tupo) ovat jo historiaa. Myös alakohtaiset valtakunnalliset työehtosopimukset ovat metsäteollisuuden osalta siirtyneet historiaan. Samalla tiellä ollaan myös teknologiateollisuudessa, jos yritykset voivat valita joko valtakunnallisen tai yrityskohtaisen työehtosopimuksen.

Kaiken taustalla on palkka- ja työehtojen paikallinen sopimishanke. Tätä työnantajajärjestöt ovat vaatineet jo pitkään poliittisen oikeiston tuella. Hankkeessa ei paina mitään se, että nykyisetkin työehtosopimukset antavat rajattomat mahdollisuudet sopia asioita myös työpaikkatasolla. Esimerkiksi teknologiateollisuuden ja teollisuusliiton työehtosopimuksessa on yli 60 asiakohtaa joista voidaan paikallisesti sopia.

Paikallinen sopimiskirjaus on Rinteen hallitukselta perintönä Sanna Marinin hallituksen ohjelmassa siten, että sitä toteutettaisiin työ- ja virkaehtosopimuksen puitteissa. Kirjauksesta ei olla yksimielisiä edes nykyhallituksessa eikä liioin työnantajaleirissä.

Suomen Yrittäjät on ilmaissut julkisestikin kantanaan, että työpaikalla työ- ja palkkaehdoista sovittaisiin ilman ammattiliiton edustajaa. Samaa ovat julistaneet myös oikeistopuolueet. Työntekijäpuolella pelätään paikallisen sopimishankkeen johtavan pahimmillaan siihen, että työnantaja voisi jopa sanella palkkaehdot. Se tietäisi paluuta vuoden 1940 edeltävään aikaan, jolloin ei välttämättä tarvinnut sopia mistään.

Pentti Välimaa