Kuka katsoi Ylen MOT-ohjelman ”Menetetty elämä”, jossa puhuttiin mielenterveyspalveluiden kriisistä? Minä katsoin ja itkin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen.
MOT-ohjelmassa tilannetta käytiin yleisellä tasolla läpi, ja jo se oli karua kuultavaa. Mutta itkettävän siitä teki se, että asiaa valaistiin kahden ihmisen – kirjailija Miki Liukkosen ja näyttelijä Jasmin Voutilaisen – kohtaloilla. Itse he eivät enää olleet tarinaansa kertomassa, vaan äänessä olivat läheiset.
Voutilainen päätyi itsemurhaan maaliskuussa ja Liukkonen heinäkuussa. Molemmilta loppuivat voimat elämiseen, kun apua ei tuntunut saavan mistään. Tähän sopiikin loistavasti kirjailija Ann Heberlein aihetta käsittelevän kirjan otsikko ”En tahdo kuolla, en vain jaksa elää”. Niin Voutilainen kuin Liukkonenkin halusivat viimeiseen asti elää. Halu ei vaan enää jaksanut kasvaa voimaksi.
Vakavat mielenterveyden sairaudet eivät koske vain itse sairastunutta, vaan myös heidän läheisiään. Jos ei osu omalle kohdalle, voi olla vaikea kuvitella sitä jatkuvaa pelkoa. Kun puhelin soi (usein yöllä) ääni värisee vastatessa. Miten huonossa kunnossa luurin toisessa päässä oleva soittaja on? Auttaako tällä kertaa juttelu ja rauhoittelu vai pitääkö lähteä paikalle?
Tai kun poliisi kolkuttaa ovelle, tietää, että siitä alkaa vuosi nolla.
Suomessa on noin 2 500 psykiatrista laitospaikkaa. Viidessä vuodessa paikkojen määrä on vähentynyt yli 40 prosentilla, vaikka tarve kasvaa koko ajan.
Suomessa kuitenkin suositaan avohoitoa. Eli hakeutuipa päivystykseen miten huonossa kunnossa tahansa maha täynnä pillereitä tai valtimot veressä, saa todennäköisesti passituksen kotiin muutamassa tunnissa. Niin kävi MOT:n mukaan myös Liukkoselle ja Voutilaiselle.
Käypä hoito -suosituksen mukaan itsetuhoisen potilaan psykiatrinen jatkohoito voidaan useimmiten toteuttaa psykiatrisessa avohoidossa ja vain pieni osa itsemurhaa yrittäneistä tarvitsee psykiatrista sairaalahoitoa.
Tilastojen mukaan itsemurhaan päätyneistä kuitenkin peräti joka viides oli käynyt päivystyksessä samana päivänä ja lähes puolet viikon sisällä. Jotain on pahasti vialla, kun tällaista hätää ei terveydenhoidossamme tunnisteta.
Pöyristyttävä oli myösMOT:ssa esille tullut tieto, että jos keskeyttää terapiansa, siitä seuraa viiden vuoden karenssi. Liukkonen lopetti terapian reilun vuoden jälkeen, koska ei kokenut saavansa siitä apua. Isänsä puolestaan epäilee, että Mikillä oli silloin väärä diagnoosi, eikä terapia siksi auttanut.
Myöhemmin Liukkonen löysi yksityiseltä puolelta hyvän terapeutin, mutta 22 000 euron vuosituloilla hänellä ei ollut hoitoon varaa, ja Kela piti kiinni karenssista. Todella käsittämätön sääntö. Hoidetaan esimerkiksi syöpääkin, vaikka se uusiutuisi. Ja jos hoito ei sovi, kokeillaan jotain muuta. Ei silloinkaan ihmiselle sanota, että sorry, vasta kahden vuoden kuluttua on tullut täyteen viisi vuotta edellisestä syöpähoidosta.
Liukkosen ja Voutilaisen kohdalla kaikki on jo myöhäistä. Moni sanookin, että heidät pitäisi jo jättää rauhassa lepäämään. Mutta ei pidä. Näistä asioista pitää puhua, muuten ei mikään ikinä muutu. Ja kumpikin puhui sairaudestaan myös julkisuudessa. Ja kummankin läheiset haluavat, että näistä asioista puhutaan.
Jokaisen pitäisi ottaa koppi mielenterveysasioista. Suomessa on tuhansia ja tuhansia Mikin ja Jasminin kaltaisia nuoria ja nuoria aikuisia. Meillä ei edes yhteiskuntana ole varaa menettää näitä lahjakkaita, suurenmoisia ihmisiä. Puhumattakaan siitä suuresta surusta, jonka perheet ja läheiset joutuvat kokemaan nuorensa menetyksen myötä.
Joten ollaan kiltempiä toisillemme. Jätetään esimerkiksi somessa se järkyttävä paskan puhuminen, jota sekä Liukkoseen että Voutilaiseen kohdistettiin. Jos ei ole mitään rakentavaa sanottavaa, kannattaa olla hiljaa.
Sanoja ei muutenkaan aina tarvita. Joskus auttaa lämmin halaus. Ei halaus ketään paranna, mutta auttaa se vähän.
Yhteiskunnan puolestaan pitäisi nyt ryhtyä tekemään omaa osuuttaan ihan tosissaan. Lakataan tuhlaamasta elämiä.
”Jokaisen pitäisi ottaa koppi mielenterveysasioista. Suomessa on tuhansia ja tuhansia Mikin ja Jasminin kaltaisia nuoria ja nuoria aikuisia.”
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.