Kun on kauan poissa, harva asia on ennallaan. Muualla pitkään asuttuani Raumasta on tullut minulle kadonnut kaupunki. Kaupunki, jota ei enää ole.
Muistoni sieltä alkavat olla yhä useammin menneistä ihmisistä, kadonneista kioskeista, kaupoista ja kadunkulmista. Kaikki ne ovat kuitenkin yhäti läsnä, sillä eri aikakaudet limittyvät tajunnassani.
Raumalla mielikuva toisensa jälkeen pulpahtaa pinnalle. Tässä se jokin tapahtui, aika vain oli eri. Muistikuvia muistikuvien jälkeen.
Mummola Veljeskadulla oli elämäni pitkäaikaisin maantieteellinen koordinaatti. En vieläkään voi ajaa sen ohi valtatie 8:aa vilkaisematta meluvallien takaa pilkottavaa vihreää peltikattoa.
Ollessani lapsi muureja ei tarvittu. Liikenne oli vähäisempää, ja tien poikki saattoi oikaista matkalla Ankkalammelle lintuja syöttämään.
Kävin Nanun koulua ja Aronahdetta. Poissa. Poissa molemmat. Niidenkään ohi en päässyt ilman muistoja.
Siitä, miten opettajani Jukka Laine iskosti meihin hyviä tapoja: vanhemmille avataan ovi ja aina katsotaan silmiin.
Ja siitä, miten alakoululaisena söin ruusunmarjapuskien marjoja, temppuilin twist-kuminauhalla ja hypin hyppynarua muiden hokiessa: ”Nallekarhu, nallekarhu kumarra. Nallekarhu, nallekarhu, pyöri ympäri.”
Myös yläasteen sekä lukion opettajapersoonat häivähtivät mielessäni: Heiskasen Kale, Nyforsit, Salmet, Irma Syrjänen, Marjatta Räsänen ja muut. Useimmat ovat jo edesmenneitä.
Mitä nyt, kun rakkaat, vanhat koulurakennukset eivät enää nosta muistoja heistä. Painuvatko he vähitellen syvemmälle unholaan? Mielenkiintoista, miten henkilöhistoria on vahvasti sidoksissa rakennuksiin.
Vanhassa Raumassa kaipaan Sinisalon kaurakakkoa ja Peltolan leipomon bebeleivoksia. Onneksi on vielä Kontion kahvila.
Toki elämä on mennyt eteenpäin. On Café Sali ja Kaffebar – mutta ei se ole sama juttu. Nuoruudessa tunsin useimmat kahvilassa istujat. Nykyään voin useimmiten nauttia kahvista incognito.
Vanhan puutalokeskustan kaduilla vastaan tulevat tuntemattomat nykysukupolvet, mutta minä näen sieluni silmin niillä aiemmin kulkeneet hahmot, kuten Tauno Koskelan pyöränsä selässä ja Parkki-Paavoksi heittäytyneen Olkku Niemelän asettelemassa parkkikiekkoja autojen tuulilaseille.
Tietyssä kohtaa Kuninkaankatua kumpuaa vahva muistikuva Rauman kaupunginteatterin näyttelijästä Marjatta Palmiosta. Oli kuuma. Sairauden uuvuttamana hän kertoi aiko-vansa istuttaa puun – vaikkasen kasvamista ei itse näkisikään.
Torin kulmalla, nykyisen Öystin vierestä, odotan edelleen löytäväni kalakauppias Taunon. Ja siitä ihan lähettyviltä Lailan pystykahvikojussaan sekä häntä pikkutoimissa autelleen elämän kolhiman Severin.
Kävin aina töihin mennessä vaihtamassa heidän kanssaan muutaman sanan. Toisessa ajassa.
En ole yksin nostalgiani kanssa. Myös Raumalle jääneet fiilistelevät mielellään muistoissa. Facebookin parasta sisältöä on Rauma ennen ja nyt -kaltaiset ryhmät.
Kuva Rauman torilta siihen aikaan, kun siellä vielä oli torikauppiaiden omat värikkäät katokset, puhelinkioski ja huivipäiset vanhat naiset mittaamassa puisella kapalla perunoita, saa ihmiset toivomaan paluuta menneeseen.
Tein aikanaan Satakunnan radion pystykahvilähetyksiä torilta. Ringissä seisovien eläkeläismiesten ryhmät olivat yleensä vaiteliaita mikrofonin edessä.
Paitsi sinä aamuna vuonna 1991, kun uutisissa kerrottiin vanhakantaisten kommunistien vallankaappausyrityksestä Neuvostoliitossa. Silloin miehet kertoivat auliisti arvionsa tilanteesta.
Vasta myöhemmin ymmärsin monen heistä nähneen omin silmin Summan savut. Nyt nämä veteraanitkin ovat jo poissa keskuudestamme lähes kokonaan.
”Mummola Veljeskadulla oli elämäni pitkäaikaisin maantieteellinen koordinaatti. En vieläkään voi ajaa sen ohi valtatie 8:aa vilkaisematta meluvallien takaa pilkottavaa vihreää peltikattoa.”
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.