Juhani Vehmaskankaan mielipiteeseen (LS 30.4.) viitaten, kKoulujen kännykkäkuriin löytyy kyllä keinoja.
Olen ehdottomasti sillä kannalla, että luokassa oleville oppilaille sekä luokassa työskenteleville opettajille ja avustajille on taattava työrauha.
Puhelimien poiskeräys ei kuitenkaan estä oppilaita häiritsemästä tunnilla, eikä se myöskään saa aukottomasti opetukseen keskittymätöntä oppilasta keskittymään opetukseen.
Sen sijaan, että pureuduttaisiin ehdottomaan kännykkäkieltoon luokkatiloissa, tulisi pohtia sitä, miksi kyseiset oppilaat käyttävät puhelinta luokassa ja erityisesti siihen, miksi he aiheuttavat luokkatilassa puhelimellaan häiriötä.
Onko kyseinen luokkatila ollenkaan paras vaihtoehto muita häiritsevän nuoren oppimiselle? Onko opetus hänelle riittävän saavutettavaa?
Keskimäärin joka viidennellä henkilöllä on jonkinasteinen oppimisen haaste.
”Olisi lasten ja nuorten ehdoton etu, että he saisivat riittävän tuen omaan oppimiseen sekä toiminnanohjaukseen ajoissa jo koulutaipaleen alulta alkaen.”
Oppimisen haasteen kanssa elävät lapset eivät välttämättä kuitenkaan saa millään mittarilla tarpeeksi ajoissa itselleen mahdollista apua oppimiseen ja riittävää tukea omaan koulunkäyntiinsä, koska minkäänlaista diagnoosia ei ole saatu, eikä tutkimuksiakaan välttämättä ole aloitettu ajoissa.
Riittävän nopealla tutkimuksiin pääsyllä, lapsien erityisyyksien tunnistamisella sekä riittävällä oikea-aikaisella ja oikeanlaisella tuella voitaisiin auttaa nuoria koko heidän perus- ja ammatillisten opintojensa ajan. Tällä keinoin voitaisiin myös todennäköisesti vähentää myös tulevaa häiriökäyttäytymistä luokissa.
Pelkkä tiukka kännyköidenpoistosääntö on pelkkää oireen hoitoa, ja unohdetaan mahdollinen ongelman juurisyy sekä siitä johtuvat seuraukset!
Olisi lasten ja nuorten ehdoton etu, että he saisivat riittävän tuen omaan oppimiseen sekä toiminnanohjaukseen ajoissa jo koulutaipaleen alulta alkaen. Lasten etu on se kaikkein tärkein.
Maria Tuomialhoerilaisen oppimisen kokemusasiantuntija