Kauniita ajatuksia junioriurheilusta

Kari Puronaho ja Mikko Salasuo lausuivat kauniita ja täysin kannatettavia ajatuksia junioriurheilusta (LS 4.12.). Muistan myös muutaman vuoden takaa Rauman OKL:n tohtori Pasi Kosken esitelmän seuraparlamentin seminaarissa, jonka otsikkona oli ”miksi vain aikuiset saavat harrastaa”.

Realimaailmassa valitettavasti nämä kauniit ajatukset eivät pääse toteutumaan. Urheilujärjestelmä on nimittäin rakennettu samalle kilpailulliselle pohjalle kuin kapitalistinen markkinataloutemme.

Julkinen sektori ja liikuntasosiologit haluaisivat lasten harrastuksen olevan monipuolista ja halpaa mahdollistaen terveellisen ja kasvattavan harrastuksen kaikille. Sen sijaan mediassa hehkutetaan päivittäin, kuinka suomalaiset ammattiurheilijat tekevät maailmalla kymmenien miljoonien palkkasopimuksia.

Lapsella mahdollisuus päästä näihin sopimuksiin on loton päävoiton luokkaa, mutta innokkaasti suomalaiset myös lottoavat. Eli vanhempien ja valmentajien tavoitteet ovat pääosin mahdollisimman hyvässä menestyksessä ei niinkään hauskassa harrastamisessa.

Itsekin myönnän omalla valmennusurallani, että kilpailulliset tavoitteet olivat motivaatiolähteenäni päällimmäisenä. Hienoimmat elämykset valmentajana sain, kun valmennettavat ankaran työn jälkeen menestyivät kilpailuissa. Ilman tavoitteita toiminta kääntyy helposti päämärättömäksi haahuiluksi, joka ei motivoi oikein ketään.

Harrastusliikunta on sitten ikään kuin oma lukunsa. Kuten Pallo-Iirojen kokenut valmentaja Pasi Lehtonen on todennut, harrastusliikunnassa pitäisi olla kaikkein parhaat valmentajat, jotka osaavat pitää toiminnan mielekkäänä.

Näin on laita esimerkiksi Mikko Salasuon edustamassa Icehearts-toiminnassa, jonka ohjaajina ovat koulutetut erityisnuoriso-ohjaajat. Tässä toiminnassa maksumiehinä ovat vanhempien sijaan kunnat ja muut toiminnan tukijat.

Osin seurat ovat kyllä ainakin Raumalla kantaneet yhteiskuntavastuunsa lisäämällä harrastusliikuntaryhmiä ja erityislasten ryhmiäkin. Seurat joutuvat kuitenkin taiteilemaan koko ajan talou- dessaan konkurssin rajamailla eikä taloudellisen voiton tavoittelusta ole todellakaan kyse.

Suurin osa vanhemmista kuitenkin vaatii laadukasta toimintaa, mikä on merkinnyt sitä, että suuremmilla seuroilla on jo päätoimisia työntekijöitä, mikä edelleen nostaa harrastuksen kustannuksia. Sisäliikuntaa harrastavissa seuroissa kaupungin avustus ei riitä edes salivuorojen maksamiseen eli avustuksesta ei jää rahaa harrastusliikunnan pyörittämiseen.

Harrastusliikunnassa toimivin malli on kouluaikaiset harrastuskerhot. Ne tavoittavat tasapuolisesti kaikki lapset. Raumallakin toimii paljon koulukerhoja, joissa joko opettajat tai urheiluseurojen ohjaajat vetävät koulupäivän jälkeen kerhoja. Nämä pitäisi mielellään saada vielä koulupäivän sisälle ja kattamaan harrastusten koko kirjo, jolloin mukaan saataisiin lähes kaikki, esimerkiksi koulukuljetuksissa, olevat lapset.

Tämä vaatisi toki lisää rahaa opettajien ja ulkopuolisten ohjaajien palkkioihin. Opettajien ammattijärjestö tuskin innostuu ilman korvausta maksettavasta koulupäivän pidentämisestä.

Puutteistaan huolimatta pohjoismainen pääasiassa vapaaehtoisuuteen perustuva urheilujärjestelmä kuten sosiaalinen markkinatalouskin toimivat maailman mittakaavassa erinomaisesti.

Jos lapsi osallistuu ohjattuun urheilutoimintaan kavereiden kanssa ja parhaimmillaan saa sieltä vielä ohjeet terveelliseen ravitsemukseen ja riittävään uneen, niin hänelle on luotu mitä mainioimmat perusteet onnelliseen tasapainoiseen elämään.

”Harrastusliikun- nassa toimivin malli on kouluaikaiset harrastuskerhot.”

Kimmo Kouru

Liikuntatieteen maisteri, Rauma