Kehtaatko vihata hädässä olevaa?

Maailma on kummallinen. Kirjoitan tätä tekstiä itäisessä Kroatiassa pakolaisleirillä. Ympärillä on telttoja, joihin voidaan majoittaa jopa 10 000 ihmistä.

Nyt ei ole kuin muutama kymmenen vakavasti sairasta. Muut virtaavat ohi kohti Sloveniaa 5 000-6 000 tuhannen päivävauhtia.

Samaan aikaan Niinisalossa sammutetaan vaimoni lapsuudenkotia, jonka joku sytytti yöllä palamaan, koska sinne oli suunniteltu sijoitettavaksi Suomeen tulevia pakolaisia.

Haluaisin kysyä sytyttäjältä, tiedätkö todella – siis ihan todella – minkälaisista olosuhteista suuri osa näistä Eurooppaan pyrkineistä pakolaisista on lähtenyt? Tiedätkö todella, mitä he ovat kokeneet kotimaassaan ja nyt matkalla?

Voin sanoa, että sinä et tiedä. Kun en tiedä minäkään, vaikka olen viikon aikana kuullut toinen toistaan järkyttävämpiä tarinoita tappamisista, pommituksista, kärsimyksestä.

En tiedä sittenkään, vaikka olen nähnyt, miten tajuttomia ihmisiä kannetaan kumiveneistä rantaan Kreikan Lesvoksella, miten lapsia putoaa mereen kumiveneiden rantautumiskaaoksessa, miten isät ja äidit kadottavat lapsiaan pakolaisleirien kaaoksissa ja ryntäyksissä. Miten matkan uuvuttama vanhus ei jaksa kävellä sitä edessä olevaa 15 kilometriä, joka on pakko kävellä, jos haluaa Lesvoksen rantakivikosta YK:n pakolaisjärjestön teltan suojaan.

Housuni ovat olleet polviin asti kurassa, kengät muodottomiksi paakkuuntuneet, mutta minä voin sentään pestä ne lähikylän vaatimattoman hotellin altaassa. Samassa kurassa kahlanneet tuhannet pakolaiset ryömivät lasten leikkeihin paremmin sopiviin telttoihin, sateen piiskatessa kankaan läpi ja viereisten vuorten peittyessä valkoiseen lumeen.

Haluaisin sanoa polttopulloja heittäville ja Suomeen tulleita pakolaisia uhkaileville: olkaa edes hetki ihmisiä. Nämä Eurooppaan vaeltavat ihmiset ovat todella kärsineet enemmän kuin kukaan meistä. Annetaan heille mahdollisuus.

Ok, joukossa on myös sellaisia, jotka hakevat itselleen parempaa elämää. On joukossa huijareitakin, mutta viranomaisten tehtävä on erotella oikeasti avun tarpeessa olevat niistä, jotka voidaan lähettää takaisin kotiseudulleen.

Ok, joukossa voi olla terroristeja. Mutta ovatko he lopulta yhtään pahempia kuin polttopulloja alaikäisten lasten majoitusrakennukseen heittävät suomalaiset? Eikö se ole terroristiteko, jos koettaa tappaa kymmeniä ihmisiä polttopullolla tai ilotulitusraketilla? Miksei heitä kutsuta mediassa terroristeiksi?

Nämä valtavat ihmismassat eivät ole lauma jotakin pahaa. He ovat ihmisiä, yksilöitä, jotka ovat joutuneet jättimäiset kansainvälisen politiikkapelin nappuloiksi. Ei heillä ole mahdollisuuksia ratkaista tätä kriisiä. Avaimet ovat Venäjällä, USA:ssa, Euroopassa, Saudi-Arabiassa, Iranissa, Turkissa, mutta myös Syyriassa ja Irakissa.

Olen kuullut tämän matkan aikana paljon vastauksia siihen, miksi näemme nyt tällaisen valtavan kansanvaelluksen ja voin kirjoittaa siitä enemmän toisella kerralla. Kriisin syitä on helppo luetella lyhyesti – politiikka ja rikollisuus – mutta syvällisemmän vastauksen antaminen on jo vaikeampaa.

Olen minäkin huolissani tästä tilanteesta ja sen kehittymisestä, kun pakolaisvirralle ei näy loppua ja kun potentiaalisia ”lähtijöitä” – siis Eurooppaan pyrkijöitä – on Lähi-idässä noin yhdeksän miljoonaa. Tuon luvun jo toivoisi saavan poliitikkoihin vauhtia.

Mutta meidän tavallisten ihmiset tärkein tehtävä on säilyttää inhimillisyys ja ihmisyys. Jos sen menetämme, on maailma meille kaikille pian todella vaikea paikka elää.

Kirjoittaja on Uudestakaupungista kotoisin oleva viestintäammattilainen, joka työskenteli viimeksi SPR:n viestintäjohtajana