Mikä siinä on, että valtaosalla ihmisistä tuntuu olevan vaikeata ottaa kehuja vastaan? Onko se joku satakuntalainen juttu vai koskeeko sama kaikkia suomalaisia?
Joskus tuntuu, että haukkuja on helpompi ottaa vastaan, vaikka eivät nekään aina kivalta tunnu. Niistä voi kuitenkin närkästyä ja saada kiukun avulla energiaa.
Mutta ei se kehuminenkaan aina luonnostaan suju. No, satakuntalainen saattaa sanoa, että ”ei paha” tai ”ei paskempi”. Ne ovat jo melkoisia kehuja, mutta jotenkin niihin ei tarvitse kovasti reagoida. Mutta jos joku oikeasti kehuu?
Erittäin paha juttu on, jos menee kehumaan omia lapsiaan. Ainakin vielä minun lapsuudessani se oli synneistä suurimpia.
Kaikkein pahinta on kuitenkin, jos menee kehumaan itseään. Otetaanpa esimerkki: Kerron kolumnissani, että meillä luettiin lapsille tosi paljon, ja molemmat oppivat siinä samalla lukemaan.
Tunnustan; ehkä siinä vähän tulee kehaistua lapsiani ja itseäni, vaikkei lasten lukemaan oppiminen asiassa se pointti ollutkaan. Mutta enemmän siinä kuitenkin on kyse faktasta. Meillä luettiin ja opittiin lukemaan.
On kuitenkin ihmisiä, joille tämäkin kehuminen tai kehuksi ymmärtäminen on liikaa. Minä kuitenkin uskon vakaasti, että jokaisen itsetunnolle pienet kehut tekevät hyvää, myös omille lapsille ja myös julkisesti.
Mutta ei se kehuminen helppoa ole. Enkä nyt siis tarkoita mitään ylisanoja kaikesta mahdollisesta. Tosin pitäähän vastaanottajakin ottaa huomioon. Joskus tuli valmennettavia kehuttua jo pelkästä yrittämisestä, mutta tytöt olivat silloin lapsia.
Miten usein sitä esimerkiksi katsoo, että onpa työkaverilla kiva mekko, nätti kampaus tai hienot kengät. Tai että on kollega kirjoittanut hyvän jutun tai ottanut mahtavan kuvan. Mutta suusta ei vaan tule edes pientä kehaisua, vaikka se mielessä käykin. Mikä hitto siinä on, ettei saa sanaa suustaan, vaikka muuten on aina äänessä?
Sillä totuus kuitenkin on, että kehujen kohde yleensä tykkää, vaikka vähän kursaileekin: ”vanha mekko”, ”tukka yön jäljilta lytyssä”, ”jotkut alekengät”, ”toi nyt vaan oli sellanen perusjuttu” yms. Syvällä sisällä kuitenkin tuntuu hyvältä, jos kehu on ollut aito.
Tuohon aitouteen uskominen on myös se yksi iso kynnys. Jos joku kehuu, moni meistä odottaa aina perään sitä mutta-sanaa: ”olipa hyvä kolumni muuten, mutta...”
Se kehuissa kuitenkin on myös kivaa, että ne ovat ihan ilmaisia, eikä niistä vastaanottajankaan tarvitse maksaa.
Kai se kuitenkin on niin, että kehuja oppii antamaan antamalla niitä. Ja sama toisin päin; kehuja oppii ottamaan vastaan, kun niitä saa. Uskoisin, että vaikka homma ensin vaatii pientä pinnistelyä, alkaa se sujua nopeasti.
Joten ei kun kehumaan vaikkapa kerran päivässä. Minä voin aloittaa!
Lapseni: olette fiksuja, ihania ja hyviä lukemaan.
Ystävät: olette arvokkainta, mitä ihminen voi itse synnyttämättä saada.
Työkaverit: olette huippuammattilaisia, älkää ikinä unohtako sitä.
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.