Kerran vielä, sote

Lentoturmista tunnetaan käsite jatkuvuusvääristymä.
Se on yksi ihmisen ajattelun monista vääristymistä. Jatkuvuusvääristymässä jääräpäisesti pitäydytään suunnitelmassa, vaikka ulkoinen todellisuus kertoisi suunnitelman muutoksen tarpeesta.
Suunnitelmaan investoitu energia ja resurssit tuntuisivat hukkaanheitetyiltä, jos ei jatkettaisi sen mukaisesti.

Suomi kärsii jatkuvuusvääristymästä. Me olemme 24 vuotta, melkein neljänneksen itsenäisyysajastamme, investoineet sote-uudistukseen.
Kun näin paljon on jo uhrattu aikaa, rahaa ja hallituksia, ei tätä voi tähän jättää. Suunnitelma on vietävä loppuun.
Sote kaatui. Vaalit ovat pian. Tämä on huono yhdistelmä. Syyllisten etsintä ja vastuun välttely vievät tilan pysähtyä keskustelemaan, mitä tästä olisi opittava. Ei tämä hyvin mennyt meiltä keneltäkään. Toimimalla samoin kuin edellisten vaalikausien aikana on hulluutta odottaa erilaisia lopputuloksia. On toimittava toisin.

Politiikan perinteinen tapa on julistaa järjestelmäuudistuksia, jotka koskettavat mahdollisimman monia äänestäjiä. Järjestelmäuudistuksilla hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu. Vaalikeskustelut ja hallitusohjelman laadinta ovat kilpalaulantaa kertauudistuksista.
Yksinkertaiset totuudet kiehtovat vastavoimana koetulle elämän monimutkaisuudelle. Lupaamalla järjestelmäuudistus luvataan, että meillä on yksinkertainen ratkaisu monimutkaisuuden hallintaan.
On lähdettävä ytimestä: mitä ongelmaa ollaan ratkaisemassa. Kahden viime vaalikauden ajan ongelmanmäärittely ei ole ollut yhteistä.
Samalla uudistuksella on ratkaistu kestävyysvajetta, sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämistä, kunnallishallinnon tulevaisuutta ja uuden maakuntahallinnon luomista.
Eri asiat voivat kytkeytyä yhteen, mutta hankaluus syntyy, jos eri tahot ovat ratkaisemassa eri ongelmaa samalla uudistuksella.

Toiseksi, mikä on sen ongelman luonne, jota olemme ratkaisemassa. Onko se ongelma, joka ratkeaa päätöksellä?
Onko se ongelma, jonka ylipäätään voi lopullisesti ratkaista?
Eivät pirulliset ongelmat ratkea. Niillä ei ole synty- eikä ratkeamispäivämäärää. Niihin ei ole oikeaa ratkaisua, ei edes Ruotsista kopioituna.
Kyse on jännitteiden ja keskenään ristiriitaisten arvokkaiden periaatteiden tasapainon löytämisestä. Pirulliset ongelmat ratkaistaan kontekstistaan käsin. Päätöksenteko ja toimeenpano nivoutuvat toisiinsa.
Toimivia ratkaisuja ovat vain sellaiset, joihin keskeiset toimijat ja asiantuntijat, ongelman omistajat, sitoutuvat. Nyt niin ei käynyt, vaan kaikki ampuivat kaikkea liikkuvaa omista poteroistaan, ollen myös keskenään eri mieltä. Jos käytännön toimijat sitoutuvat yhteiseen ratkaisuun, eduskunnasta löytyy enemmistö asian taakse.

Kolmanneksi on ymmärrettävä systeemin ominaisuudet. Ylhäältä annetut ratkaisut eivät jalkaudu.
Työ, jota kentällä tehtiin käytännön toimintatapojen, työkalujen ja vuorovaikutuksen rakentamisessa, oli sote-uudistuksen tuloksekkainta työtä. Ne resurssit eivät menneet hukkaan. Siellä on kestävän mallin eväät jo aihioina olemassa.
En suosittele seuraavalle pääministerille julistusta: nyt ratkaisemme sote-ongelman. Sillä hetkellä keskeiset toimijat siirtyvät katsomoon seuraamaan, kuinka pääministerin lupauksineen käy. Juuri heidät tarvitaan areenalle mukaan oppimaan ongelmasta, kehittämään ja sitoutumaan nykyisestä poikkeavaan toimintatapaan. Kaivataan vähemmän viestejä substanssin hallinnasta, ja enemmän viestejä luottamusta rakentavan prosessin hallinnasta.

Organisaatioiden ja johtamisen kehittämisessä puhutaan nyt itseohjautuvuudesta. Sekin on vastavoima hierarkiselle ylhäältäohjautuvuudelle.
Termi kuitenkin johtaa harhaan korostaessaan sanaa itse. Kuvaavampi olisi yhteisohjautuvuus, koska kehitymme ja teemme asioita yhdessä, vuorovaikutuksessa. Ei valta-asetelmana, alamaisina, johdettuina, työntekijöinä, vaan kollegoina, vertaisina, lähimmäisinä, kanssakulkijoina.
Tästä voisi löytyä kestävämpi tapa myös sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistamiseen.
Yhdessä kokeillen, oppien, toimiviin ratkaisuihin sitoutuen. Toimivia systeemisiä ratkaisuja syntyy, kun kansalaisten tarpeiden ymmärrys, kansalaisyhteiskunnan toiminta, teknologiset ratkaisut, liiketoimintamallit ja lainsäädäntö osoittavat samaan suuntaan.
Tämä vaatii aikaa, mutta niin näyttää vaativan perinteinenkin tapa ratkaista ongelmia.

Kirjoittaja on Opetushallituksen pääjohtaja