Konkarin kokemuksia musiikin opetuksesta ja musiikkikasvatuksesta

Henna Suomen keväällä Jyväskylän yliopistossa hyväksytty ansiokas väitöskirja käsitteli valmistuvien opettajien näkemyksiä omasta kyvystään opettaa ala-asteella musiikkia (LS 28.12.).

Opettajista vain 6 prosenttia koki olevansa riittävän kyvykkäitä tuon opetussuunnitelmassa olevan oppiaineen opettamiseen.

Luku on huolestuttavan pieni. Se tulee aiheuttamaan pohdintoja koulutuksen ylimmissä suunnitteluportaissa sekä jatkossa varmasti muutoksia opettajankoulutukseen.

Tämä vakava tilanne johtuu Henna Suomen ja vanhan konkarinkin mielestä siitä, että taitoaineet eivät ole olleet pitkiin aikoihin OKL:n pääsykokeiden kriteereissä lisäpisteitä antamassa.

Aikoinaan seminaareihin haravoitiin moniosaajia, jotka pystyivät opettamaan pienissä kyläkouluissakin kaikkia vaadittavia aineita. Tuollaisen nelivuotisen koulutuksen läpikäyneenä käytännössä lähes kaikilla oli riittävä taito opettaa niin musiikkia kuin muitakin aineita.

Kansankynttilän piti olla moniosaaja, joka pystyi johtamaan kylän kuoroa, vetämään urheiluseuraa, johtamaan VPK:n soittokuntaa ja vaikka mitä. Koulu oli kylän kulttuurikeskus ja opettaja sen pyörittäjä.

Seminaarien kolmipäiväisissä pääsykokeissa laitokseen pyrkijä joutui osoittamaan taitonsa mm. laulussa ja mahdollisessa soittotaidossa, kuvaamataidossa, liikunnassa, kirjoittamisessa, yleistiedoissa ja lyhyessä opetustuokiossa.

Pianon ja harmoonin soittotaitoa laitoksissa kehitettiin ja testattiin viikottaisilla soiton näytetunneilla. Kuorolaulu ja musiikin teoria olivat myös kaikille pakollisia. Taidot karttuivat jokaisella väkisinkin.

Käynnistin vuonna 1973 koulutoimenjohtaja Martti Ostelan toimeksiannosta musiikkiluokkatoiminan Raumalla. Ohjasin myös kymmenisen vuotta OKL:n opiskelijoiden arvosteltavaa päättöharjoittelua luokassani Karin koulussa.

”Pianon ja harmoonin soittotaitoa laitoksissa kehitettiin ja testattiin viikottaisilla soiton näytetunneilla. Kuorolaulu ja musiikin teoria olivat myös kaikille pakollisia. Taidot karttuivat jokaisella väkisinkin.”

Heidän uusimuotoisesta, akateemisemmasta koulutuksestaan oli rajulla kädellä karsittu muun muassa musiikinopetusta.

Se tarkoitti sitä, että vähien harjoitusaineiden tuntien aikana oli täysin mahdotonta oppia esimerkiksi pianon soittotaitoa, ellei sitä ollut aikaisemmin harrastanut.

Tämä näkyi jo silloin etenkin musiikkiluokalla päättöharjoittelunsa tehneiden opettajakokelaiden ilmeissä ja pyynnöissä heidän kuunneltuaan musiikkituntia ko. erityisluokalla.

Koulitut oppilaat lauloivat kuin enkelit kolmiäänisesti käsimerkeistä tai nuottikuvasta vaihdellen sointuja opettajan toiveen mukaan.

Kauhistuneet kokelaat tulivat tunnin jälkeen pöytäni ääreen ja anoivat opetettavaksi mitä tahansa muuta ainetta kuin musiikkia. Eräskin nuorimies tuskaili: ”Minä opetan aivan mitä tahansa, vaikka tyttöjen käsityötä, kunhan et vain määrää musiikkia.”

Monella hienoin paperein valmistuvalla kokelaalla tuo musiikki oli ainoa murheenkyyni.

Kaikki elämässä on kuitenkin aaltoliikettä. On mielenkiintoista nähdä, kuinka nopeasti Henna Suomen väitöskirjan vaikutus näkyy opettajankoulutuslaitosten valinnoissa ja tuntimäärissä itse opiskelun aikana.

”Tämä näkyi jo silloin etenkin musiikkiluokalla päättöharjoittelunsa tehneiden opettajakokelaiden ilmeissä ja pyynnöissä heidän kuunneltuaan musiikkituntia ko. erityisluokalla.”

Lasse Kempas

Entinen kansakoulunopettaja Rauman seminaarista vm. 1968