Koska Kristus tulee toistamiseen?

”Kokoa kansasi kaikista maan ääristä valtakuntaasi ja auta meitä valvoen ja rukoillen odottamaan poikasi paluuta”. Näin edellisen kirkkokäsikirjan rukouksessa. Adventin aika, jossa olemme, kuuluttaa kristikunnan suurta viestiä: Kristuksen tulemista (adventum), erityisesti Hänen toista tulemistaan, julkista ilmestymistään ihmiskunnalle tämän maailmankauden lopulla. Se tietysti rakentuu täysin tuolle ensimmäiselle Betlehemin jouluna.

Koska sitten, onhan tässä jo kaksi vuosituhatta mennyt?

Se on Jumalan salaisuus. Mutta Raamatun mukaan sitä edeltävät havaittavat ilmiöt ja merkit kaikilla ulottuvuuksilla. Pääpaino on tapahtumienkululla ihmiskunnan vaiheissa, joiden taustalla on kristilliseen todellisuudenkuvaan kuuluva näkymätön kamppailu.

Maailma on Jumalan, mutta toistaiseksi myös Häntä vastustavien valtojen toimintapiiri. Kristus on jo voittanut, mutta vastavoimillekin sallitaan välierämenestyksiä.

Puutun tässä aivan tiettyyn ilmiöön, jolla on ollut suuri vaikutus kansallisessa historiassammekin. Raamattumme lopulla, Johanneksen ilmestyskirjassa, kuvataan (kansojen) merestä nousevaa hirviötä, jolla on kolmen petoeläimen hahmo sekä useita päitä ja sarvia, ja jolle ”lohikäärme”, saatana, ”antoi voimansa ja valtaistuimensa ja suuren vallan”.

Yleisen tulkinnan mukaan kyseessä on kollektiivinen hahmo, kooste niistä suurista historiallisista valloista päämiehineen, jotka ovat nousseet Jumalaa, Hänen valtakuntaansa ja Hänen seurakuntaansa, vastustamaan.

Ilmestyskirjan kirjoittamisaikana tuota petoa edusti Rooman keisarikunta siinä vaiheessa, kun se rupesi vaatimaan yksinvaltiaalle jumalallista kunnioitusta ja vainoamaan siitä kieltäytyviä. Kuten tunnettua, juuri tässä ensimmäiset kristittyjen sukupolvet joutuivat törmäyskurssille esivaltansa kanssa.

Näin kansallisen syntymäpäivämme ja talvisotamme 80-vuotismuiston vaiheilla lienee syytä mainita, että tuon petohahmon tulkinnalla on kerran ollut käänteentekevä vaikutus itsenäisyystaipaleellamme.

1800-luvun alussa sai Ranskan valloittajakeisari Napoleon ylivallan Euroopassa ja päätti nitistää vastaan sinnittelevän Englannin kauppasaarrolla, johon hän pakotti myös kanssaan liittoutuneet hallitsijat. Yksi heistä oli Venäjän Aleksanteri I, joka sitoutui vetämään myös Ruotsin tuohon ns. mannermaansulkemukseen. Ruotsi-Suomen silloinen kuningas näki (eikä aivan aiheetta) Napoleonissa Ilmestyskirjan pedon ja kieltäytyi.

Seurauksena oli lyhyehkö sota, jossa venäläiset valloittivat koko maamme. Surkea sota meidän kannaltamme, mutta erinomainen rauha: Suomi korotettiin virallisesti kansakuntien joukkoon, ja ensimmäistä kertaa siitä tuli valtiollinen yksikkö, Suomen suuriruhtinaskunta, joka Venäjän yhteydessä sai laajan itsehallinnon ja vanhat rajansa.

Vuodesta 1914, mutta erityisesti loppuvuodesta 1917, on ihmiskunnan kentällä todistettu tapahtumia ja tapahtumasarjoja, jotka aivan selvästi tuntuvat ennakoivan suurta Adventtia, Ihmisen Pojan paluuta kunniassaan.

Sellainen ajanmerkki oli jo itse ensimmäinen maailmansota, mutta erityisesti sen tietyt seurausilmiöt. Suursodan verisistä kuohuista nousi kaksi valtaa, joihin selvemmin kuin ainoaankaan toiseen niitä ennen ja toistaiseksi myös niiden jälkeen, paikoin täysin kirjaimellisesti, sopii tuo kuvaus helakanpunaisesta pedosta (Johanneksen ilmestys 13 ja 17).

Näiden kahden liitosta syntyi uusi ja historian tähän saakka verisin selkkaus, jonka sisällä niiden välinen raivokas ideologinen uskonsota muodostaa aivan oman alakokonaisuuden.

Niihin raateluhampaisiin joutui oma kansammekin 80 vuotta sitten siinä neliosaisessa murhenäytelmässä, jonka nimi on ”Suomi toisessa maailmansodassa”. Sitä suurempi armon ihme, että selvisimme, invalidina, mutta hengissä.

”Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto voitti, mutta hyvänä kakkosena tuli maaliin pieni sisukas Suomi”, toteaa alikersantti Vanhala ”Tuntemattomassa sotilaassa”, kun aselepo oli solmittu.

Niin silloin. Mutta viimeistä vastausta ei saatukaan syyskuussa 1944, vaan vasta joulukuussa 1991: Suomi voitti, sittenkin, ja Neuvostoliitto hävisi, hävisi niin täydellisesti kuin jokin valta hävitä voi, olemassaolonsa.
Berliinissä vappuna 1945 ja Moskovassa jouluna 1991 toteutui osaltaan kirjaimellisesti ja kuvaannollisesti: ”Minun katsellessani peto tapettiin ja sen ruumis heitettiin tuleen palamaan. Ja muiltakin pedoilta otettiin valta pois; niiden elämän pituus on määrätty aikaa ja hetkeä myöten” (Danielin kirja 7: 11-12).

Miika Vuola