Kuulijoiden suut loksahtivat hämmästyksestä ammolleen, kun suomalainen lukiolaispoika kertoi osaavansa neljää kieltä.
Ja keitä olivat kuulijat? He olivat joukko keski-ikäisiä ja nuorempia, suhteellisen hyväosaisia pohjoisamerikkalaisia, joiden kielitaito rajoittui amerikanenglantiin ja maantieto Uuden mantereen Yhdysvaltoihin.
Tästä lähtien lukiolaispoika esiteltiin suurin silmin ja ihailevin sanakääntein ”suomalaisena, joka osaa neljää kieltä”. Tästä on aikaa viisi vuotta.
Poika oli melko tavallisen peruskoulupolun käynyt sivukylän kasvatti. Mitä nyt koulu toisensa perään oli lakkautettu tai purettu alta. Ensimmäisen, toisen ja kolmannen sijainnin jälkeen hän kävi peruskoulua vielä neljännessä ja viidennessä paikassa. Mutta ei se häirinnyt.
Äidinkieli tuli perintönä, ja siitä sai lisäoppia alkuluokilta alkaen. Kyläkoulussa alkoi englanti ja yläkoulussa ruotsi. Kun tuli aika päättää kahdeksannella luokalla alkavat valinnaiset aineet, poika toteutti alakouluaikaisen haaveensa ja valitsi venäjän.
Valinta oli helppo, mutta tarjolla oli venäjän lisäksi kokonainen kimara vieraita kieliä, ainakin saksaa, ranskaa, espanjaa ja italiaa. Moni halusi niitäkin, ja opettajathan opettivat. Tästä on aikaa kahdeksan vuotta.
Nuorten maailmankuva avartui. Poissa oli tunkkainen englannin ylivalta, jota nykypäivä somehöttöineen pönkittää. Höttö luo valheellisen mielikuvan, jossa englanti on The Kieli, ja sillä tulee toimeen niin Suomessa kuin kaikkialla maailmassa. Miksi pitäisi osata kotimaisia tai muita vieraita kieliä?
Saman harhan tallentumista takaraivoon auttavat monet oppilaitokset yliopistomaailmasta alkaen. Opiskellaan ja tehdään opinnäytetyöt englanniksi, vaikka suuri osa tulee tekemään työnsä Suomessa. Luullaan, että hienoja ajatuksia tuotetaan aina englanniksi, vaikka totuus on, että suurimmat ajatukset ajatellaan aina omalla äidinkielellä.
Suomi pysyy kaikkien elämänalojen, myös tieteen kielenä vain, jos sitä luetaan, kirjoitetaan ja puhutaan kaikilla elämänaloilla, myös tieteessä. Sama pätee kaikkiin kieliin.
Kahdeksan vuotta sitten yläkoululainen sai valita itseään eniten kiinnostavan valinnaiskielen. Entä nyt? Hyvässä lykyssä valinnaiskieltä voi edelleen opiskella, mutta kiinnostuneita on niin masentavan vähän, että kaikkia pitää kiinnostaa sama kieli. Muuten ei saada edes yhtä ryhmää kasaan.
Kansainvälistyminen ja monikulttuurisuus ovat päivän kovia sanoja. Kukapa ei haluaisi oman kielensä ja kulttuurinsa lisäksi tuntea muita? Mutta tarkoittaako tämä vain englannin kieltä ja amerikkalaista kulttuuria?
Miksi eurooppalaiset kielet eivät kiinnosta yläkoulussa tai sen jälkeenkään, vaikka Suomen halutaan olevan niin, niin eurooppalainen? Miksi sellaiset suuretkaan kielet eivät kiinnosta, joiden taitaminen avaisi aivan uusia ovia opiskeluun ja työhön? Miksi pieni kieli ei voisi olla oppimisen arvoinen?
Se, miten kielitaidon kapenemiseen liittyvät lukemisen väheneminen ja kansan keskittymiskyvyn järkyttävä heikentyminen, onkin jo toisen kolumnin aihe.
”Luullaan, että hienoja ajatuksia tuotetaan aina englanniksi, vaikka totuus on, että suurimmat ajatukset ajatellaan aina omalla äidinkielellä.”
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.