Minäpä kerron nyt tarinan. Tämä ei ole satu, vaikka se ehkä jonkun mielestä sellaiselta tuntuukin. Itse kuvaisin tätä dystopiaksi.
Olipa kerran mies- tai naisoletettu, ikä siinä kuudenkympin hujakoilla. Eläkkeeseen on vielä useampi vuosi, sillä hän on niitä, joiden eläkeikää tässä taannoin nostettiin vähintään 65 vuoteen.
Tämä oletettu on paiskinut töitä 40 vuotta ja kasvattanut siinä ohessa 1–4 lasta, vähän oletetusta riippuen.
Hän on myös kantanut kortensa yleisen hyvän kekoon osallistumalla erilaisiin vapaaehtoishommiin, kuten valmentanut lapsia, ulkoiluttanut mummoja ja laittanut kerran kuussa SPR:n tilille 20 euroa. Äänestämässäkin hän on käynyt kaikissa kunta-, eduskunta, presidentin- ja EU-vaaleissa.
Elämä on sen verran heitellyt, että hänen siviilisäätynsä on eronnut. Voi hän toki olla myös leski tai ikisinkku. Joka tapauksessa hän asuu yksin.
Sen verran oletettua on lykästänyt, että hänellä on omistusasunto. Koti on omakotitalossa, mutta voi se olla rivi- tai kerrostalossakin.
Hän asuu kehä 3:n ulkopuolella, ja jos oikein huonosti asiat ovat, kotiosoite löytyy taantuvalta teollisuuspaikkakunnalta, jonka asukasluku pienenee vuosi vuodelta.
Sitten päivänä muutamana oletettumme joutuu ilman omaa syytään työttömäksi. Työpaikan viimeinen paperikone myydään Brasiliaan, valimo laitetaan romuksi tai asiakaspalvelutyö siirretään Intiaan.
Oletettu on tilanteessa, johon ei ikinä kuvitellut joutuvansa: hänen pitää ilmoittautua työttömäksi työnhakijaksi.
Uuden työpaikan löytyminen tosin tuntuu utopialta. Työmarkkinat eivät oikein tunnu kunnioittavan kokemusta, sillä se tarkoittaa myös sitä, että työnhakijan ikä alkaa vitosella, pahimmillaan kutosella.
Jopa siivousfirmassa (ja kaikkihan tietävät, että siivoojista on jatkuva pula) mentaliteettina tuntuu olevan, ettei yli 45-vuotiaita palkata, koska ”he eivät jaksa heiluttaa moppia ja ovat aina saikulla.”
Onneksi on ansiosidonnainen työttömyysturva. Eihän se mikään kultakaivos ole, mutta pysyy sillä hengissä. Pitää vain toivoa, ettei kissalle jouduta jälleen tekemään 507 euron hammasremonttia.
Sitten Suomeen saadaan hallitus, joka pelastaa hyvinvointivaltiota romuttamalla sitä. Oletettumme ansiosidonnainen putoaa parissa kuukaudessa 80 prosentin tasoon ja muutamaa aikaa myöhemmin 75 prosentin tasoon.
Hallitus kutsuu tätä työttömyysturvan porrastukseksi. Tarkoitus on saada työttömät mahdollisimman nopeasti takaisin työelämään.
Mutta käsi sydämellä, Petteri Orpo, Matias Marttinen ja kumppanit. Montako sellaista 57–64-vuotiasta tunnette, joka on saanut työpaikan?
Minä tunnen kaksi. Toinen on opettaja, joka tekee vuoden sijaisuuksia eläkettä odotellessaan. Toinen on Rauman nykyinen kaupunginjohtaja.
Lisäkeppinä on tulossa asumistuen pienentäminen. Tukea ei pienennetä siksi, että tarve pienenisi, vaan sitä vaan pienennetään. Sori siitä.
Oletettumme kohdalla kurjuutta lisää se, ettei jatkossa asumistukea saa omistusasuntoon. Ilmeisesti tarkoitus on, että työtön elättää itsensä asuntokaupoista saamallaan rahalla.
Ongelma syntyy siitä, että asunnon myyminen kehä kolmosen ja Tampereen ulkopuolella ei ole niin yksinkertaista. Me myimme omakotitaloamme kahdeksan vuotta (tässä ei ole painovirhettä). Pirun pitkä aika olla syömättä.
Sitten on niitä taantuvia teollisuuspaikkakuntia, joissa asuntoa ei saa myytyä edes 80 vuodessa.
Kysymys kuuluukin nyt: Miten, Orpo ja kumppanit, olette ajatelleet, että tämä joukko jatkossa elää edes jotenkin säällisesti?
”Tukea ei pienen- netä siksi, että tarve pienenisi, vaan sitä vaan pienennetään. Sori siitä.”
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.