Kuka piilotti yhteisen unirättimme?

Vanhemmuuden parhaisiin muistoihini kuuluu pienen lapsen suloisenmakean tuoksuinen unirätti, joka iltasadun ja -hyräilyn rituaalissa vaihtoi kädestä toiseen, ja silmäluomien raskauden ja jääräpäisyyden taistellessa päätyi uneen vaipuneen hunnuksi. Unirätti korvasi lapsen ja vanhemman napanuoran, ja rätin läheisyys loi turvan antaa periksi päivän uupumukselle. Rätti suojasi pelottavalta, ulkopuoliselta maailmalta.

Kohdatessamme uusia ihmisiä tai asioita reagoimme tunteella. Samalla tavalla kuin koira haukkuu nähdäkseen miten toinen reagoi, myös me etsimme vihjeitä, onko kyseessä uhka vai mahdollisuus.
Pelko pilkistää aina vaihtoehtona uuden edessä. Pelko on arvokasta. Pelkäämme, jotta selviytyisimme. Pelko on samalla vaativa tunne. Se voi viedä mennessään, kiiruhtaa edellemme ja värittää maailmamme.

Pelko on tunne, että jotain pahaa mahdollisesti tapahtuu ja me emme voi siihen vaikuttaa emmekä paeta. Tapahtuva paha ei ole meidän kontrollissamme. Pelko hamuaa hallintaa. Haluamme saada ympäristön kontrolliin, toimimaan niin kuin me haluamme, jotta pelkäisimme vähemmän.

Elämme murroksen ja epävarmuuden aikaa. Pelko ja epävarmuus syövät toistensa kädestä. Epävarmassa todellisuudessa olemme alttiita peloille, kuin kummitusjunassa ilman tietoa, että oikeasti ei tarvitse pelätä. Epävarmat ajat ovat pelkojen lietsojien kulta-aikaa. Pelko kohdistaa yleisen epävarmuuden tiettyyn kohteeseen, ja tuo siten varmuutta.

Kyynisyys, häpeä, viha ja inho ovat pitkäikäisen pelon lapsia. Viha ja inho löytävät syyllisen ulkoisesta maailmasta, ja sysäävät epämiellyttävän epävarmuuden jonkun toisen niskaan. Ne nousevat pintaan yhtä nopeasti kuin poskien puna, mutta taustalla näkymättömissä, usein tietoisuudelta piilossa naruja vetelee kuitenkin yksi ja sama tunne, pelko.

Syyllinen tuo helpotuksen. Käytämme ulkoisia uhkia sisäisen koheesion säilyttääksemme, niin yksilöinä kuin kansakuntien tasolla. Siinä maailmankuvassa on me ja ne, toisen voitto ja toisen tappio, nollasummapeli, hyvä ja paha.

Pelko ajaa ryhmän yhteen kuin lauman leijonilta suojautuvia antilooppeja. Pelko tarttuu. Ihmisistä puhuttaessa ryhmän yhtenäisyys mitataan sen mielipiteiden yhtenäisyydellä. Vaatii paljon rohkeutta olla eri mieltä pelon lähestyessä yhteisöä. Pelko vähentää erilaisuuden suvaintaa, lisää kapeakatseisuutta ja estää katsomasta tulevaisuuteen. Toisaalta erilainen mielipide voi vapauttaa pelon lamauttavalta vaikutukselta tuodessaan toisenlaisen tulkinnan pohdittavaksi.

Pelko patoaa vaativampia tunteita. Sen on pitänyt evoluutiossa ottaa panttivangiksi muut toiminnot ja tunteet selviytymisen varmistamiseksi.

Paitsi pelko, myös toivo on epävarmojen aikojen asenne. Ne ovat kuin öljy ja viinietikka, eivät sekoitu keskenään vaan sulkevat pois toinen toisensa. Toivoa täynnä oleva ei pelkää, ja pelokas ei kykene toivomaan.

Samalla tavalla demokratia ei voi perustua pelkoon, vaan rakkaudessakin olennaiseen vastavuoroiseen luottamukseen. Se ei ole kontrollia, vaan riskin ottamista siitä, että joku voi rikkoa luottamuksen. Vastavuoroisuus punoo yhteisöllisellä sitoutumisella demokraattisen järjestelmän kasaan.

Pelko haastaa demokratian. Maailmanpolitiikan kentällä käydään taistelua pelon ja toivon välillä. Lietsotaan pelkoa ja lietsotaan toivoa.

Aikamme olennainen kysymys on, miten pelätä viisaasti ja hallita pelon tunnettaan sen sijaan, että pyrkii hallitsemaan pelkonsa takia kaikkia muita. Kasvun kentän sanotaan sijaitsevan pelon kentän takana.
On siis mentävä pelon läpi kohti kasvua.

Ilmastomuutos ja lajimme säilyminen ovat nostaneet kollektiivisen pelon uudelle tasolle, globaaliksi traumaksi. Vaarana on pitkittyvän pelon kääntyminen kyynisyydeksi, lyhytnäköisyydeksi, vastakkainasetteluksi ja narsismiksi.

Vaihtoehtona on mennä pelon läpi, uskaltaa rakentaa toivon päälle uudenlaisia yhteisöllisiä toimintatapoja selviytymiselle. Osa meistä on valmis etenemään yksin, mutta yhdessä toisiamme tukien pääsemme pidemmälle.

Toivo on unirättimme, josta kannattaa pitää kiinni.