Kuolettavat elämäntavat - Voiko kansantauteja voittaa?

­

Lääkärin työ on välillä kiireistä ja raskasta. Kiiruhdan ruokalasta kohti toimistoa pikkuisen puuskuttaen, sillä taas tuli syötyä liikaa ja housutkin kiristävät epämiellyttävästi vyötäröä. Pitäisi kai laihduttaa, tuumin. Keski-iässä keskivartalo karkaa hyvien aikeiden edelle.

Heilautan kättä vastaan tulevalle hoitajalle ja hän hymyilee; kahvia ja kakkua on taukohuoneessa. Näytän sormellani kelloa ja samalla huikkaan seuraavan asiakkaan sisälle. Käymme istumaan pyöreinä ja heitämme tervehdykset, lääkäri ja potilas vastatusten. Jatkamme tutustumista ja avaamme asialistan: verenpaineita on kotimittarissa ollut, verikoetuloksia pitäisi tulkita ja ajokorttikin pitäisi uusia, se lakisääteinen. Vaivoja ei ole ollut, täysin terveenä on oltu, vaimo tässä hätäilee, kertailee potilaani terveyshistoriaansa.

Mittailen miestä katseellani ja erityispitkällä mittanauhalla, keräämme lisää mahtavia paineita ja pyöritämme puntarin neulaa täyden kierroksen. Kyselen vienosti elintavoista; kuluuko kori vai kaksi viikossa? Palaako yksi vai kaksi toppaa? Suppeassa sukuselvityksessä selviää, että isä sai sydänhalvauksen jo nelikymppisenä ja äiti toispuolihalvauksen ennen eläkettä. Näpyttelen tuloksia taulukkoon ja riskimittari alkaa näyttää jo tulipunaista.

Vilkaisen vielä koneelta viimeisiä verikokeita; sokerit ovat tapissa ja kolesterolitaso komea. Punasolutkin ovat sokeroituja kuin joulumarmeladi. Lääkärin päätä alkaa kivistää, mikä metabolinen soppa. Hieron otsaani hivenen tuskissani ja piirtelen pääkallonkuvia papereihin toisen näkemättä. Näitä terveitä miehiä haudattiin viime viikolla kaksin kappalein.

Uppoudun ajatuksiini ja mietin hetken strategiaa, sillä vielä on viisi minuuttia aikaa valita sanoja viisaasti. Jaksaako kukaan lääkäriä lukuun ottamatta miettiä, mitä riskikertoimet merkitsevät ja kuinka tanssijalka tai ostoskassi nousee kolmen vuosikymmenen kuluttua? Miten abstraktista riskistä voisi maalata terveelle ihmiselle ymmärrettävän tiekartan terveyteen? Miten saisimme yhteistyössä rakennettua eheämpää elämää?

Aloittaisinko keskustelun verenpaineen vaaroista? Siitä miten vuosikausia jatkunut ylipaine uuvuttaa ja käräyttää elimistön kiertovesipumpun jäykäksi ja laiskaksi, ja kuinka se samalla kerryttää vettä keuhkoon sekä kellariin turvotuksia luoden? Maalaisinko näkymiä, jossa pitkäkestoinen, hallitsematon ylipaine puhkoo verisuoniputkistoa aivot ja munuaiset rampauttaen?

Entä kritisoisinko kolesterolia, joka on kuin kinkunrasva viemärissä jouluaattona? Saarnaisin siitä, kuinka länsimainen liikasyönti täyttää vyötärön ja suoniston loitsimalla hiljaa hiipiviä rasvatulppia läpi elimistön, jolloin nämä suonien seinämiin kasautuneet, kriittisen ahtaat kolesterolitukokset taasen houkuttelevat luokseen hyytymäkasoja äkkitukokseen asti.

Vai puhuisinko sittenkin verensokerista? Siitä kuinka sokerinen veri on kuin siirappia suonissa, tahmeaa ja tarttuvaa. Kertoisinko miten elämäntapadiabeetikon sisuskalut sokeroituvat tukkoon yksi kerrallaan sokerin synnyttäessä sydäninfarkteja, aivoinfarkteja, munuaistauteja ja dialyysipotilaita? Uskaltaisinko puhua amputoiduista raajoista ja amputoiduista elämästä?

Tupakasta olisi miehelleni helppo valittaa ja valistaa, sillä tupakinsavun vereen siirtämät kymmenet myrkkykemikaalit lietsovat rasvatukokset ja veritulppatukokset kasvuun luoden inflammaatiota sekä konehuoneessa että putkistossa. Itse asiassa, jos tupakkakasvi jotenkin mystisesti kuolisi äkilliseen sukupuuttoon, niin vuoden parin päästä maassa olisi joukko joutilaita ja työttömiä lääkäreitä kansallisen kuolemanriskin kääntyessä mojovaan laskuun. Sen sijaan nämä pakkolopetukseen törmänneet ihmiset eläisivät kymmenen vuotta aiottua pidempään, viisi tuhatta isää, äitiä, poikaa tai tytärtä jatkaisi vuosittain elämäänsä perheensä kanssa ja neljäsosa nauttisi elämästä isommalla erektiolla ja elinvoimalla.

Kaikki hoito siis kietoutuu rasvan ja elintapojen ympärille. Nälänhätä on totisesti päättynyt vuosisata sitten ja nykylääkärikunta ansaitseekin omaisuuksia rasvanporaajan ammatissa. Toimenpidekardiologit tahollaan putkittavat ja sukittavat tupakan, rasvan ja sokerisiirapin tukkimia sepelvaltimoita sisältä päin, kun taas sydänkirurgit puurtavat avoleikkauksilla uusia putkia ja salaojia totaalitukosten ohi. Toimenpideradiologit puolestaan rassaavat rasvapaakkuja raajoista ja hyytymiä aivovaltimoista ja verisuonikirurgit taasen kuorivat kerman suonien sisältä ja ohittavat vaikeimpia rasvasuonia. Me muut lääkärit taas syötämme pillereitä kuin kodin putkimiestä suonirasvan estämiseksi ja sulattamiseksi.

Heittäisinkö siis pöytään käypähoidon määräämän kuuden pillerin starttipaketin tietäen, että jokainen näissä sokereissa, paineissa ja rasvoissa kieritty vuosi vähentää tämän miehen ehyitä elinvuosia kiihtyvällä kulmakertoimella? Moderni lääkepillerihoito oikein kohdennettuna on enemmän kuin puolittanut omaisen menettämisen riskiä ja kiistattomasti nykyhoidot, pillerit ja pistokset jarruttavat tulppa- ja tukospotilaiden taudinkulkua, säästävät sydämiä särkymästä, antavat voimallisia elinvuosia ja terveempää toimintakykyisempää elämää. Pienellä reseptillä parikymmentä elinvuotta tuosta noin vain. Ja siltikin yli neljäsosa ihmisistä jättää kirjoitetut lääkkeet hakematta.

Mitähän tämä terve potilaani ajattelee tästä paatoksestani? Ymmärtääkö tämä potilaani lääkärilatinan läpi, että itse asiassa puhuessamme riskitasosta puhumme samalla myös elämänarvoista ja siitä, minkälaisen elämänkaaren hän itselleen viime kädessä haluaa? Tietysti elämän ja kuoleman valintatalossa ei asiakas aina saa viimeistä sanaa ja elämälle tyypillinen epäreiluus antaa joskus toisen polttaa ketjussa satavuotiaaksi asti vailla vaivoja. Saisinko silti mieheni uskomaan, että omilla valinnoilla on väliä ja kokonaisempi elämä on vieläkin omissa käsissä?

Päätän kysyä suoraan: Mitä sinä ajattelet elämästä, terveydestä ja kuolemasta? Mainitsen ylipainosta ja tupakasta ja puhumme housujen koosta ja vyön pituudesta; siitä miten vyötäröllä komeileva maallinen hyvä täyttää rasvalla myös suonet ja sisuskalut aineenvaihduntaa ja metaboliaa muuttaen? Käymme läpi, miten ylipainon rasvoittama maksa ja rasvakudoksen väsyttämä haima nostavat yhteistyössä sokerit taivaisiin ja kuinka nämä kohtalokkaat muutokset yhdessä alkavat kiihtyvästi lapioida tukoksia suoniin. Sitten oivallamme yhdessä, että tämä juna liikkuu myös toiseen suuntaan ja huomaamme että metabolinen katastrofi on myös käännettävissä.

Puhumme siis pysyvästä elämäntapamuutoksesta; siitä mihin nykytapojen cocktail on meidät tuonut ja miten sitä pitäisi löytää itsensä uusien tapojen ja valintojen ääreltä loppuelämän ajan. Käymme läpi, miten vyötäröltä sulava rasva laihtumisen myötä kääntää metabolian uudelleen kohdalleen, jolloin paineet ja kolesterolit laskevat ja sokerit normalisoituvat. Kertaamme kohtuullisen ravitsemuksen kriittisestä roolista kehon hyvinvoinnille ja puolesta kilosta kasvista, joka torjuu suonisairauksia ja syöpää. Mietimme alkoholin kohtuukäyttöä ja tupakasta vieroittumista. Puhumme siitä, kuinka liikkumaan luotu apinankehomme näivettyy tyhjäkäynnillä digitaalisten ansojen äärellä ja kuinka kolmesti viikossa hengästymällä ihminen ottaa terveyden ohjat omiin käsiinsä, elvyttää sydämensä ja mielensä, korjaa liikkumalla paineet ja sokerit kohdalleen ja herättää koko kehon elämään arvokasta elämää.

Yritän kiteyttää kaiken avunpyyntöön: tarvitsen sinun apuasi sinun loppuelämäsi pelastamiseen!

Viisikymmentä minuuttia myöhemmin sovimme tulevat seurantakäynnit, diabeteshoitajan ja ravitsemusterapeutin vastaanotot sekä pääsemme yhteisymmärrykseen kahden lääkkeen aloituksesta. Ajokorttiin palataan tuonnempana, kunhan saadaan arvot paremmin kohdalleen. Tapaaminen päättyy, mutta palaan tapaukseen vielä iltapäivällä lääkekorvauslausuntoa tehden nauttien samalla kupista kahvista ja siitä hoitajan tekemästä kakkupalasta. Viime silauksena lausunnon reunaan asetellut kakkutahrat luovat ironisen ristiriidan tekstin sisällön kanssa. Soimaan itseäni; miten vaikeaa omista addiktioista luopuminen onkaan ja lupaan antaa itselleni terveemmän elämän heti huomenna.

Pakkaan tavarani ja kiiruhdan sairaalan päivystykseen yövuoroon. Törmään sairaalan sokkihuoneessa tuttuun neurologiin, joka kehuu onnistunutta päivää; modernilla veritulpan liuotushoidolla parani tänäänkin kaksi toispuolihalvaantunutta ja vielä kolmas puheensa sekä näkönsä menettänyt. Hymyilen toisen onnistumiselle, sillä aina ei onni hymyile parantajalle.

Saavun omalle päivystyspisteelle yhtä aikaa ensihoidon kanssa seuraamaan, kun paareilta purkautuu sairaalasänkyyn kylmänhikinen ja henkeä haukkova mies. Kyseessä on aiemmin terve mies, jolla tänään ilmeni kovia rintakipuja sekä sydänfilmissä laaja-alaiset hapenpuutteen merkit. Katselen miestä ja totean hänen olevan täsmälleen samaa kaliiberia kuin tämänpäiväinen vastaanotolla kohdattu mieheni.

Hoitajatiimi aloittaa vitaalimittausten keräämisen; paineet ovat tapissa, syke korkea, hengitys haukkovaa ja hapetus huonoa sekä toistetussa sydänfilmissä kriittisen, uhkaavan sydäninfarktin merkit. Tälläkin kertaa rasvatulppa ja verihyytymä tekevät lopullista tukosta sydämeen ja tämän lähemmäksi hengenlähtöä on vaikea päästä. Käynnistämme stabiloivat infuusiot, verenohennukset, morfiinit ja hengityksen painetuet. Kardiologinen tiimi vapautuu kohta, saadaan tämä mies penkkiin seuraavaksi. Kerron miehelle huolestuttavasta tilanteesta ja lupaan soittaa vaimolle. Vakuutan, että viimeisiä sanoja ei tänään tarvita.