Lyhyempi työviikko, mutta kuka maksaa?

SDP:n varapuheenjohtaja Sanna Marin tarjosi viikonloppuna puolueelle uudeksi tavoitteeksi neljän päivän työviikkoa ja kuuden tunnin työpäivää.

Marinin mielestä ”ihmiset ansaitsevat enemmän aikaa perheittensä, läheistensä, harrastusten ja sivistyksen parissa”. Siksi 24 tunnin viikko ”voisi olla se seuraava askel meille työelämässä”.

Avausta kommentoitaessa on syytä pitää mielessä tilaisuus ja tilanne, jossa Marin puhui.

SDP juhli 120-vuotista historiaansa Turussa. Demarit ylistivät tietenkin komeita saavutuksiaan – niitä kiistatta riittää – mutta visioivat myös tulevaisuutta. Silloin on sallittua irrottautua päivänpolitiikasta ja kurotella korkealle.

Mutta kun puhuja on myös liikenne- ja viestintäministeri, on selvää, että hänen sanomaansa arvioidaan myös tänään tässä ja nyt.

Kuuden tunnin työpäivää on jo vuosia pitänyt esillä vasemmistoliitto. Julkisen sektorin kokeilu kuului puolueen teemoihin myös kevään eduskuntavaaleissa.

Puheenjohtaja Li Andersson haluaisi nähdä vähenevätkö sairaspoissaolot ja paraneeko esimerkiksi hoidon laatu, jos työpäivä lyhenee.

Myös Andersson puhuu sen puolesta, että ihmisillä olisi enemmän vapaa-aikaa läheisten kanssa vietettäväksi.

Marinin heitto ammuttiin opposition tykeillä alas. Käytetyimpiin ammuksiin kuului Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen viime viikolla julkistama selvitys kiky-lisätuntien positiivisista vaikutuksista talouteen ja työllisyyteen.

Lähitulevaisuudessa ja useimmilla aloilla kuuden tunnin työpäivä tai neljän päivän työviikko on käytännössä mahdollista toteuttaa vain niin, että palkka laskee samassa suhteessa.

Kyllä lyhyempi työviikko tavoitteeksi kelpaa, kunhan maali asetetaan huomispäivää kauemmaksi.

Pidemmällä tähtäyksellä työn tuottavuus voi, ainakin teoriassa, nousta niin rajusti, että vähempikin työnteko riittää.