Malttia merimetsolynkkaukseen

Haluaisin korjata muutamaa yksityiskohtaa nimimerkin ”Syväraumalainen” mielipidekirjoituksessa (LS 13.7.).

Ensimmäiseksi on todettava, että merimetso ei ole Suomen rannikkovesillä uusi, tänne kuulumaton ilmiö eikä varsinkaan vieraslaji.

Suorassa lainauksessa Suomen vieraslajistrategiasta todetaan, että “merimetson (Phalacrocorax carbo) historia nykyisellä Itämeren alueella ulottuu arkeologisten luustolöydösten mukaan jääkauden jälkeisiin merivaiheisiin.

Merimetso hävitettiin kuitenkin kokonaan Itämereltä 1900-luvun alkuun mennessä, ja kesti puoli vuosisataa ennen kuin laji palasi asuinsijoilleen.” Tällä lailla levinneitä lajeja kutsutaan tulokaslajeiksi, ei vieraslajeiksi.

Merimetson nopeaa leviämistä ei ole suurimpana tekijänä mahdollistanut elintilan rosvoaminen muilta lajeilta, vaan ihmisen Itämerta rehevöittävä toiminta.

Merimetsotyöryhmän mukaan merialueiden rehevöityminen on nimittäin kasvattanut voimakkaasti särkikalojen kantoja ulkomerellä, mikä taas tarjoaa ”mustille viikingeille” entistä runsaammin syötävää ja näin mahdollisuuden nopeaan kannankasvuun.

Kirjoittaja ilmeisesti tarkoittaa mainitsemallaan ”jättiläiskoiranputkella” haitallista jättiputkea, joka on levinnyt maahamme täysin ihmisen tuomana. Toisin kuin jättiputkea, merimetsoa ei kansallisessa vieraslajistrategiassamme luokitella millään mittapuulla vieraslajiksi, joten näiden kahden lajin niputtaminen yhteen osoittaa pientä tietämyksen puutetta ja yleistämisen pakkoa.

On yleisesti tunnustettua, että merimetso aiheuttaa suurina kolonioina paikallisia haju- ja maisemahaittoja ja usein myös muutoksia kalaston rakenteessa.

Kuitenkin on virheellistä väittää, että merimetso jättiputken tavoin aiheuttaisi ihmisille ja ympäröivälle luonnolle pelkkää haittaa.

Suomen ympäristökeskus on todennut, että merimetsokoloniat ovat tarjonneet useissa tapauksissa luotojen muulle pesimälinnustolle suojaa esimerkiksi minkiltä.

Kolonioiden puolustuskyvystä hyötyvät etenkin maassa pesivät merilintulajit, eräänä esimerkkinä uhanalainen etelänkiisla. Toisaalta esim. myös puissa pesivät harmaahaikarat ovat paikoin joutuneet väistymään.

Mitä merimetsojen ja niiden kolonioiden lisääntymiseen tulee, on itsestään selvää, ettei minkään eliölajin kanta voi lisääntyä loputtomiin, jos ravinnon määrä ja ympäristötekijät pysyvät vakiona.

Merimetsokannat ovat eteläisellä Itämerellä jo saavuttaneet kasvun rajat, ja sama on ollut havaittavissa jo Suomenkin rannikolla.

Koloniat taas enimmäkseen vain vaihtavat paikkaa, jolloin uuden pesimäalueen asukkaille saattaa syntyä illuusio jatkuvasta kasvusta.

Vaikka Rauman edustalla pesämäärä on kasvanut viimeisen vuoden sisällä hurjasti, kasvua on Syken aineistojen mukaan kokonaiskannassa ollut vuotta aikaisemmin vain noin 1 000 yksilöä eli kolme prosenttia. Ennusteiden mukaan muutaman vuoden sisällä merimetsokanta todennäköisesti alkaa pienentyä ravinnonpuutteen ja muiden populaatiokokoa rajoittavien tekijöiden vuoksi.

Kaiken kaikkiaan merimetson aiheuttamat haitat on tunnustettava, mutta toimia niiden suhteen on punnittava hyvin tarkkaan.

Minkäänlaiseen kansankiihotukseen ei tule kummankaan osapuolen ryhtyä, kuten viittaamassani mielipiteessä ilmeisesti on pyritty tekemään.

Luonnon ilmiöistä puhuttaessa populismi on melko turhaa: ihmiskunnan me vastaan ne -asetelmat hyvine ja pahoine osapuolineen pätevät luonnossa hyvin harvoin.

”Kolonioiden puolustuskyvystä hyötyvät etenkin maassa pesivät merilintulajit, eräänä esimerkkinä uhanalainen etelänkiisla.”

Hannes Halminen