Matkoilla sattuu ja tapahtuu

Aina en ole käyttänyt Euroopan matkoillani lentokonetta, vaan olen matkustanut junalla Tukholmasta Kööpenhaminaan ja vaihtanut siellä Manner-Eurooppaan menevään junaan. Olin pitänyt näistä Eurooppaa halkovista pitkänmatkanjunista, koska niissä saattoi tavata mielenkiintoisia henkilöitä.

Monia vuosia sitten olin matkalla Lontooseen. Kööpenhaminasta lähtien kuudelle hengelle tarkoitetussa junavaunussa matkustivat minun lisäkseni yksi ruotsalaisrouva, yksi saksalaisrouva ja kaksi nuorta amerikkalaistyttöä sekä aivan viime minuuteilla vaunuumme tupsahtanut iäkäs amerikkalaisherrasmies.

Amerikkalaismies ei ollut kiireen vuoksi ehtinyt ostaa asemalta junalippua, eikä hänellä ollut rahaa mukanaan ostaakseen lipun konduktööriltä. Hänen lompakkonsa oli jäänyt matkalaukkuun, jonka hän oli heittänyt tavaravaunuun. Konduktöörin kanssa sovittiin, että matkalaukku haetaan yhdessä Hampurin asemalla, missä juna seisoisi jonkin aikaa.

Hampurissa kävi ilmi, että se osa junasta, jonka tavaravaunuun mies oli jättänyt laukkunsa, oli irrotettu letkastamme ja liitetty Roomaan menevään junaan, ja se oli juuri ehtinyt lähteä. Meidän junamme lopullinen määränpää oli Pariisi. Miehen tarkoituksena oli matkustaa laivalla Hollannista takaisin kotiin Amerikkaan.

Mies oli kovin puhelias ja kertoili vieressään istuville tytöille nyt päättyneestä matkastaan maailman ympäri. Vähitellen amerikkalaismies alkoi ilmeisesti luottaa matkakumppaneihinsa, sillä äkisti löytyi niin housujen taskuista kuin paidankin rintataskuista pennosia, jotka olisivat riittäneet lipun lunastukseen konduktööriltä, mutta tälläpä ei ollut lupa ottaa vastaan eri maiden sekalaista valuuttaa maksuksi.

Hän kehotti miestä lunastamaan lipun Saksan ja Hollannin välisellä rajalla, missä se olisi mahdollista. Sitä vastoin hän lupasi ilmoittaa Roomaan, jotta tämä saisi matkalaukkunsa myöhemmin kotiosoitteeseensa Amerikkaan. Onneksi oli kesäaika, sillä amerikkalaisella oli yllään vain lyhythihainen kesäpaita.

Matkaseuranani olleet rouvat jäivät pois yksitellen Pohjois-Saksan eri paikkakunnilla, enkä tiedä mihin nuoret tytöt olivat häipyneet. Harmikseni amerikkalaismies istahti minua vastapäätä alkaen jutella yhtäjaksoisella, monotonisella äänellään, aivan kuin hänen ei olisi tarvinnut hengittää ollenkaan.

Yritin toisinaan katsella junan ikkunasta ulos, jotta hän ymmärtäisi olla välillä hiljaa. Mutta ei, hänen yksitoikkoinen ja vivahteeton äänensä vain pauhasi taukoamatta.

Illalla laivani lähti Hollannin Hook van Hollandista kohti Lontoon satamakaupunkia Harwichia. Silloisessa laivassa, toisin kuin nykyään, ei ollut ovellisia hyttejä, vaan oli verhoilla suojattuja tilavia alkoveja. En muista montako makuupaikkaa tilassa oli.

Aamulla sinne oli ilmestynyt tarjoilija mukanaan teetä ja sämpylöitä. Kaikenlainen kielikylpy oli väsyttänyt minut perin pohjin. Nukuin niin sikeästi, etten ollut herännyt tarjoilijan kehotuksiin.

Onneksi samassa alkovissa yöpynyt naishenkilö oli aavistanut tilanteen ja tarttunut minua lujasti molemmista hartioista. Hänen voimakkaaseen ravisteluunsa minä sitten heräsin. Tarjoilijan suhtautumien vaan ei ollut kovin ystävällinen, mutta sain kuitenkin aamiaisen minäkin.

Pirkko Viljanen