Naurakaa pois vain. Ituhippi taas inisee ja on niin herkkää runoilijaa, että. Ei haittaa. Kyllä maailmaan hihitystä mahtuu. Ja hyttysiä.
Olen nimittäin päättänyt olla tappamatta niitä.
Ei estetä luontokatoa eikä pelasteta edes hyttysten heimoa sillä, että yksi ukkeli harjoittaa läiskimättömyyttä. Kyllähän minä sen tiedän. Naapuri tappaa kumminkin. Ja sen kesävieraat.
Kirjosieppo, lehtokerttu tai varsinkin lepakko taas listii hyvinkin joka päivä (tai yö) vähintään satoja tai tuhansia. Ero on tosin se, että heille kyse on ruuasta, ei terassilla tursuttamisesta.
Tai no, kesäpyöräilijä tai -lenkkeilijäkin tulee joskus ravituksi ötökällä tai parilla. Mutta heitä ei lasketa.
Hyttyshankkeessani on mukana ripaus elämän kunnioittamista kaikissa muodoissaan, sen myönnän.
Ajatus siitä, että tappaisin otuksia yhtään miettimättä, pelkkänä refleksinä ja ilman asialle uhrattua ajatustakaan, on alkanut häiritä.
Samoin se, että minulla olisi ”oikeus” sammuttaa elämää niinkin vähäpätöisen asian vuoksi kuin se, että ärsyttää. Varsinkin, kun se on paljon enemmän henkistä kuin fyysistä laatua.
Enkä sitäpaitsi edes syö hyttysiä.
(Paitsi vahingossa. Kuten ne lenkkeilijät. Itse en kyllä lenkkeile, enkä aio aloittaakaan, koska toisin kuin hyttyset, olen vegaani. Taas hyvä syy välttää liikuntaa.)
Ennen kaikkea kyse on silti mielenliikkeistä.
Hyttysharjoitus auttaa reagoimaan ympäristöön tietoisesti. Jotta voin estää tapporefleksin, minun on oltava oikeasti läsnä tässä hetkessä ja paikassa. Läiskimättömyys edellyttää havainnointia siitä, mitä tapahtuu juuri nyt.
Se on sitä mindfullnessia, se.
Siksi hyttyset ovat oikeastaan pieniä meditaatioapulaisia. Ja lasken aika paljon niiden varaan.
Totuushan on tämä: viha ei ole vieras tunne, kun hyttysistä puhutaan. Tai raivo, jonka saavat tuta niin perhe kuin oma verenpainekin.
Tappamattäjättämispäätösantaa mahdollisuuden oppia, miten mieli pidetään tyynenä silloinkin, kun ulkoinen syy on omiaan aiheuttamaan stressiä, kiukkua ja jopa aggressioita.
Hyttyshanke helpottaa hyväksymään sen, ettei kaikessa ole kyse minusta.
Se auttaa tekemään valintoja, joissa ei mennä matalimman ja itsekkäimmän kynnyksen yli. Yhtä lailla se muistuttaa, ettei ratkaisuja tarvitse etsiä aina ulkopuolelta, vaan sisältä.
(Pinnallisemmalle pikalukijalle tiedoksi: tarkoitan tietysti suhtautumista asioihin, en taloon hautautumista. Tai miksei, koska kyllähän sekin helpottaa hyttysherkkää. Sallittakoon siis molemmat.)
Onhan niitä selviämistapoja. Kaikenmaailman hyttysiä houkuttelevat sähköansat massamurhaavat, mutta karkotteet korkeintaan hämäävät.
Iholle asti ilmiintynyt hyttynen on helppo lähettää hellästi muualle verta himoitsemaan. Voin pukea suojaavammat vaatteet tai valita ajankohdan pihahommille.
Ja jos ininä muuttuu silti sietämättömäksi, voin itse vaihtaa paikkaa. Ei tosin ole vaikea arvata, että niin tekevät hyttysetkin.
Mutta sitten aloitetaan alusta. Sekin on hyvä oppia.
Hyttysmeditaation stressiä poistava vaikutus on melkeinpä hämmentävää huomata.
Kuten sanottua, maailma ei läiskimättömyyskampanjalla pelastu. Mutta tappamisen välttäminen ja kiukun tai suoranaisen hyttysvihan väheneminen tuntuu hyvältä, hetkessä elämisestä puhumattakaan.
Kokeillaan nyt ensin, onnistuuko se vaikka yhden kesäloman ajan.
”Hyttyshanke helpottaa hyväksymään sen, ettei kaikessa ole kyse minusta.”
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.