Miksi kysyä asioita, joita ei käytännössä tarvita?

Kirjoittajan mielestä saaristolaivuritutkinnossa ei kannata kysyä asioista, joita ei enää juurikaan käytetä.
Kirjoittajan mielestä saaristolaivuritutkinnossa ei kannata kysyä asioista, joita ei enää juurikaan käytetä. Kuva: Juha Sinisalo

Länsi-Suomessa artikkeli ”Saaristolaivurin paperit yhä harvemman taskussa”. Olisi syytä miettiä, mistä haluttomuus kursseja kohtaan voisi johtua.

Tasan 50 vuotta sitten navigoin ensimmäistä kertaa kauppalaivassa Transit-sateliittinavigaattorilla. Se oli miehen korkuinen laite, jonka paikanmääritys perustui dopler-ilmiöön. Oli siirrytty uuteen aikakauteen. Silloin sateliittinavigaattorit olivat vielä harvinaisia. Suomesta Biskajalle saakka navigoitiin yleensä Decca-navigaattorilla, jonka kantavuus oli yli 200 mailia.

Rannikon tuntumassa voitiin käyttää myös radiosuuntimalaitetta sekä tutkaa ja Pohjois-Atlantilla Loran-navigaattoria, jonka kantomatka oli 500–700 mailia. Jos laivassa oli pihi kippari, eikä tutkaa saanut käyttää, saattoi tulla harvinainen tilanne, että paikka piti määrittää suuntimalla esimerkiksi näkyvissä oleva majakka.

Silloin käytössä oli hyrräkompassi, joten magneettikompassiin liittyviä korjauksia ei tarvinnut tehdä. Valtamerellä elektronisten laitteiden kantaman ulkopuolella paikka määriteltiin mittaamalla horisontin ja taivaankappaleen välinen kulma sekstantilla. Tähtitiellinen paikan määritys oli tekijälle hyvin palkitsevaa, koska laskutoimitukset piti tehdä itse, apuvälineenä sekstantti, kronometri ja Nautical Almanac.

Jos tuolloin 70-luvun alussa oli harvinaista määrittää paikka kompassisuuntimien avulla, on se nykyään aivan tarpeetonta. Maailmanlaajuisen GPS-paikallistamisjärjestelmän kehitystyö aloitettiin 1970-luvulla. Järjestelmän kehitys on ollut huimaavaa. Tänään GPS-navigaattorin voi jokainen pienveneilijä hankkia kohtuulliseen hintaan. Navigointi on muuttunut GPS-keskeiseksi.

Tutustuin Suomen Navigaatioliiton saaristolaivurin tutkintokysymyksiin. Jotta pääsisi tutkinnosta läpi, pitäisi mm. hallita magneettikompassisuuntimien avulla paikanmääritys. Asian osaaminen ei suinkaan ole turhaa, mutta sitä ei käytännössä kenenkään veneilijän tarvitse tehdä. Veneilijät luottavat GPS-paikantamiseen.

Plotterin lisäksi kännykässä voi olla varalla toinen paikannin. Magneettikompassiopin käsitteet on hyvä opetella, mutta miksi kysyä tutkinnossa asioita, joita ei koskaan käytännössä tarvita. Voiko olla, että tämä vaikuttaa haluttomuuteen osallistua kursseille?

Navigointikoulutus tulisi suunnata elektronisten laitteiden kuten GPS-plottereiden, tutkan ja AIS:in käytännön koulutukseen. Oli sitten kysymys saaristo-, rannikko- tai valtamerinavigoinnista ja myös vuorovesialueella liikkumisesta, löytyy vastaus GPS-plotterista.

Merikarttaan liittyvät asiat on hallittava. Meriteiden sääntöjen tunteminen on heikkoa. Pitää tosissaan harkita, lähteekö heinäkuussa hitaalla purjeveneellä saaristomerelle, jossa 30 solmun nopeudella kulkevat moottoriveneet ohittavat 20 metrin etäisyydeltä.

GPS:n käyttöön liittyy ongelma. Jos tuijotetaan pelkästään kuvaruutua, ei havaita, miten paikka liittyy ympäröivään maisemaan. Saaristossa maisemanavigointia on harjoiteltava erikseen. Hyvällä näkyvyydellä luotsit navigoivat väylällä turvautuen esimerkiksi linjatauluihin ja muihin väylällä oleviin merkkeihin.

Arvostan Suomen Navigaatioliiton toimintaa, mutta jossakin vaiheessa tulisi miettiä, kuinka paljon painotetaan perinteisiä käytännöstä poistuneita navigointitapoja.

Kannattaisikohan koulutuksessa kiinnittää yhä enemmän huomiota niihin seikkoihin, mitkä aiheuttavat veneilyssä eniten ongelmia. Tällaisia ovat mm. hyvän veneilytavan ja merimiestaitojen hallinnan puute. Näitä taitoja oppii parhaiten käytännön harjoittelun avulla.

Jukka Salokaarto

Suomen Navigaatioliiton saaristo- ja rannikkolaivuri 1966