Miksi puolustamme miesten yksinoikeutta papinvirkaan?

Tässä lehdessä julkaistiin varsin näyttävästi Herättäjä-yhdistyksen toiminnanjohtajan Simo Juntusen paheksumislausumia niille tahoille Suomen ev.-lut. kirkossa, jotka edelleenkään eivät hyväksy naisten pappeutta. Ja vastaavasti hänen aktiivinen hyväksymisensä samaa sukupuolta olevien parien kirkolliselle vihkimiselle (LS 7.7.).

Lukeudun siihen joukkoon miehiä ja naisia – korostettakoon molempia – jotka ”edelleenkään” eivät voi hyväksyä naisten virkapappeutta eli pitäytyvät perinteiseen järjestykseen.

Meille kysymys on Raamatun sanasta, joka niin kokonaisilmoituksensa tasolla kuin nimenomaisten kohtiensakin puolesta on asiassa riittävän selvä.

Meidän kannaltamme kirkolliskokouksemme 6.11.1986 tekemä päätös avata pappisvirka naisille oli luvaton ratkaisu, jossa maailmallinen tasa-arvoajattelu, tämä nykyajan ideologinen epäjumala, syrjäytti raamatullisesti, kirkollisesti, kirkkohistoriallisesti ja kristikunnallisesti pätevät perusteet.

Kun nyt katsoo, mitä kuluneiden kolmenkymmenen vuoden aikana on tapahtunut kansassamme, valtakunnassamme ja kirkossamme, olen tuosta vieläkin vakuuttuneempi kuin silloin. Vai kuka voi sanoa, että Suomen kansasta olisi tällä välin tullut oleellisesti kristillisempi, kirkot täyttyneet, kirkon jäsenmäärä kasvanut ja sen sisäinen yhtenäisyys kohentunut? Ihan päinvastaistahan me olemme todistaneet.

Monien muiden tavoin olen saanut henkilökohtaisenkin hintani maksaa, vieläpä selvässä rahassa. Virkakysymyksen osalta alkoi kirkossamme syksyllä 2006 uusi aikakausi, jolloin jonkinlaisen sietämisen ja sopimisen vaihe kirkolliskokouksen toisin ajatteleville takaaman ponnen hengessä päättyi ja hallinnollisten pakkokeinojen kausi alkoi.

Se oli osasyynä siihen, että jouduin siirtymään hyväpalkkaisesta kirkkoherran virasta työttömyyskassan kaavakkeiden pariin. Ei niin kivaa miehelle, joka kolmen vuosikymmenen ajan oli kirkkoaan pappina palvellut ja yrittänyt pitää mielessään, mitä tuli pappisvalassa luvattua. Mutta ihmisen ei ole hyvä tehdä omaatuntoaan vasten, kuten uskonpuhdistajamme sanoi.

Mediaväenkin kannattaisi joskus pysähtyä miettimään, mikä ”oikeasti” on tämän maan syrjityin vähemmistö, missä tämän päivän kirkolliset alkuperäisasukkaat, joille tehtiin selväksi: nyt on uusi aika ja uudet arvot, olette ajastanne jäänyttä haittaväkeä, olkaa hyvät ja siirtykää edistyksen tieltä reservaatteihine, mieluimmin sovinnolla, mutta ellei, tulee ratsuväki paikalle.

Mutta vielä naisista ja naispapeista. Tämänkään kirjoituksen tarkoitus ei ole mustata kenenkään henkilökohtaista viranhoitoa, opetusta tai kristillisyyttä. Jumalan edessähän me lopulta tilin teemme.

Minulla on itse asiassa ollut henkilötasolla ihan hyvä väli moniin naispuolisiin pappeihin, ja monta keskustelua on ainakin pyritty käymään keskinäisen kunnoituksen hengessä, vaikka suorat sanat on kyllä sanottu.

Oman maammekin hengellinen historia sisältää vaikuttavia esimerkkejä, ettei Jumala suinkaan ole tukkinut naisten suuta sanansa todistajina omissa kutsumuksissaan, jotka monesti ovat olleet perin alhaisia aikansa yhteiskunnallisessa arvoasteikossa.

Liisa Eerikintytär, Anna Rogel, Lapin Maria ja monet muut ovat ollet huutavan ääninä erämaassa, jotka Jumalan Hengen herättäminä puhuivat, eivät ihmisten omatekoisista oikeuksista ja vaatimuksista, vaan Jumalan oikeuksista luotuihinsa ja ihmisten oikeuksista kalleimmasta, oikeudesta iankaikkiseen armahdukseen ja pelastukseen katumuksessa, uskossa ja uudessa elämässä.

”Mediaväenkin kannattaisi joskus pysähtyä miettimään, mikä oikeasti on tämän maan syrjityin vähemmistö.”

Miika Vuola