Millainen oikeasti olet?

Lenkillä vastaan käveli isänsä kanssa noin 5-vuotias poika, joka olemukseltaan ja ulkonäöltään muistutti mielikuvasta mikä minulla on itsestäni 50 vuoden takaa. Hätkähdin.
Mitä jos hän olisi minä? Mitä olisin halunnut sanoa ja kuulla? Olisiko kyseessä ollut sama henkilö, minä, niin kuin sen tänään koen?

Ole oma itsesi. Ole aito. Uskalla olla vilpittömästi se kuka olet. Aidosta sisäisestä minästä on tullut ajassamme mittaamattoman arvokas. Samalla sen löytäminen on entistä haastavampaa.
Tutkija Rasmus Mannerströmin mukaan identiteetin epävarmuus vaivaa kaikenikäisiä (HS 30.9). Murrosikä on venynyt finneistä suonikohjuihin.
Vanhemmat osaavat odottaa lastensa murrosiän alkamista ja toimia ukkosenjohdattimena, jotta rakkaan murkun minuus saa tilaa kasvaa.
Mutta entä kun raivokohtauksista ja tunnemyrskyistä tulee normaalia ikään katsomatta?
Kuka on silloin ukkosenjohdattimena? Miten käy aikuisuuden?

Elämän ymmärrettävyys, merkityksellisyys ja arjen hallittavuus ovat koetuksella.
Kun maailman uutiset vieraannuttavat, muiden odotukset tekevät riittämättömyydestä pysyvän olotilan, aika ei riitä arjen perusasioihinkaan, ja sisäinen ääni kuiskii, onko tässä kaikessa mieltä, käsitys itsestä on kuin painepesurin piiskauksessa.
Silloin lasten hankkiminen ei nouse päällimmäiseksi tulevaisuuden suunnitelmaksi.

Myös politiikka on ottanut identiteetin metsästyksen työkalukseen.
Puolueet houkuttelevat kannatusta kanavoimalla sisäisen kokemuksen ylivaltaa todellisuudesta.
Ne, jotka kuuluvat samaan ryhmään ovat hyviä tyyppejä ja ne toiset huonoja. Hyvien tyyppien ideat ovat hyviä, vaikka olisivat huonoja, ja virheet taas väärinymmärryksiä ja muiden pahantahtoisuutta. Kyse on henkisten muurien luomisesta; lannoitetaan stereotypioiden vahvistumista ja heikennetään erilaisuuden hyväksymistä.
Pysy sellaisena kuin olet, älä yritä olla parempi kuin olet, älä teeskentele. Elämän kiertokulku on muutosta; siemenistä kasvaa kauniita kukkia, puiden lehdet lakastuvat, kasvojen rypyt syvenevät ja askel lyhenee. Identiteettiin suhtaudutaan kuitenkin kuin särkymättömäksi taottuun koruun.

Saan olla ihan mitä mieltä vaan, käyttäytyä miten vaan, koska minä nyt vaan olen sellainen.
Menossa on taantumuksen vapaustaistelu, joka polkee kaikkea sitä vastaan, mitä on sanottu sivistykseksi.
Kun takana on huonosti nukuttu yö, päätä särkee, edessä tiukka päivä ja kahvimuki tippuu lattialle, onko tiuskaisu puolisolle osoitus yhteydestä aitoon ja todelliseen minään, jota on syytä tuulettaa ylävitosella.
Vai olisiko onnittelun paikka kyetä hengittämään syvään ja laskemaan kymmeneen, joka on opittu tapa ja sellaisena epäaito.
Millainen on keinotekoinen ihminen? Kuka määrittää sen, mitä kukin oikeasti on? Käsi ylös, kuka ei ole koskaan pyrkinyt muuttamaan itseään toisenlaiseksi. Kasvatus, oppiminen, koulutus, vuorovaikutus, kaikki muuttavat ”aitoa” minuuttamme.

Maailmassa, jossa mielikuvilla on iso merkitys, aitous on monimutkainen asia.
Ei riitä, että olet aito, koska voit olla epäaidosti aito, ja ainoastaan aidosti aidot kelpaavat. Paitsi jos olet aidosti epäaito, mikä on sallittavaa, toisin kuin säälittävä oleminen epäaidosti epäaito.
Identiteetin löytäminen on aikamme ristiretki; se oikeuttaa myös väärin tekemisen. Terroristeiksi värvätään lupauksilla elämän arvokkuudesta, pelastuksesta, pääsystä puhtaan ideologian tai uskonnon yhteisöön. Kaikki identiteettiin kytkeytyviä rakennuspuita, ja siksi niin vaarallisia. Puhtaan mustavalkoinen maailmanselitys koukuttaa. Varsinkin jos on jäänyt yksin, tullut kiusatuksi ja torjutuksi, ja saa uuden yhteisön, joka ottaa suojiinsa.

Minuuden eheys on kovilla. Käsitys muuttumattomasta identiteetistä kaiken muuttuessa ympärillä on raskas kantaa.
Identiteetti ei ole sitä, mitä minä olen yksin, vaan mitä olen vuorovaikutuksessa.
Armollisempaa on mukautuva identiteetti, joka rakentuu suhteessa ympäröivään yhteisöön ja muihin ihmisiin kasvaen muutoksen mukana.
Tässä ajassa tunne- ja sosiaalisten taitojen hallinta korostuu. Ilman niitä mielen pahoinvointi estää kasvun.
Itsensä tuntemaan oppiminen ei ole suoritettava kertakoe vaan jatkuvan ymmärryksen matka.
Poika otti isäänsä kädestä ja katsoi häntä ylöspäin.
Huomasin hymyileväni heidän mennessään ohi.