”Minä surmasin lapseni"

Tämä tunnustus kuultiin eduskuntatalon portailta kuukausi sitten järjestetyn ”Elämän puolesta” -tapahtuman yhteydessä. Sain olla paikan päällä, ja itselleni tapahtuman vaikuttavin kohta oli tuo asianosaistodistus naiselta, jolle oli nuorena tehty raskaudenkeskeytys.

Melkein saman tien, niin hän meille kertoi, oli omalletunnolle rojahtanut valtaisa syyllisyyden kokemus tiivistyneenä tuohon yllä mainittuun tilitykseen, jonka hän kaikkien kuullen toisti useita kertoja.

Eiköhän tämä rehellinen nainen puhunut monien puolesta. Väitän, että tässä asiassa painaa meitä raskas henkinen ja moraalinen painolasti, yksilötasolla ja kollektiivisesti, tiedostettuna ja tiedostamattomana, painaa meitäkin, jotka välistä olemme yrittäneet änkyttää toisenlaista viestiä.

Viimeisen puolen vuosisadan aikana on maassamme menehtynyt puoli miljoonaa pienokaista laillistetun kohtuväkivallan uhreina – meidän verovarojemme tuella.

Ei tämä mikään yksityisasia ole!

Ja olisiko tässä yksi syy siihen paljon puhuttuun hoitajapulaan?

Olisiko tässä myös perimmäinen syy siihen, että asiaan suhtautumista ja sen käsittelyä tuntuu sekä meillä että muualla verhoavan merkillinen vaikenemisen, väistelyn ja harhaanjohtavien väitteiden likainen huntu, joka peittää asian oikean laidan?

Sanotaan esimerkiksi, että naisella täytyy olla oikeus omaan ruumiiseensa. Sehän on aivan totta oikeissa yhteyksissään. Mutta raskaudenkeskeytyksessä ei ole siitä kysymys, vaan pienen ihmisen oikeudesta syntymään ja elämään.

Käsitys ihmiselämän pyhyydestä ja koskemattomuudesta ensi alusta lähtien Jumalan luomistyönä, on hyvin selvästi ainakin meidän eettisessä kulttuurissamme kristinuskon ja kristillisen elämänkäsityksen hedelmää.

Kuvaavaa on, että ensimmäinen valta, joka valtiollisesti virallisti ”aborttioikeuden”, oli Leninin jumalanvastainen neuvostovalta vuonna 1920. Mitä Suomeen tulee, vielä minun syntymävuotenani 1951 tiesi raskaudenkeskeytys ilman tiukasti määriteltyjä poikkeusehtoja vankeusrangaistusta.

Nykyinen aborttiajattelu ja -käytäntö on tyypillisesti jumalattoman, antikristillisen ajattelutavan hedelmää.

Tunnustan, että minun on vaikea kirjoittaa tästä aiheesta, mutta omatunto pakotti sormet näppäimille. Ja olenhan viiden lapsen isä ja viidentoista isoisä. Muistan elävästi, kuinka mukavaa oli seurata vaimon ihon liikehtimistä uuden tulokkaan ilmoittaessa sen alla olemassaolostaan ja tulostaan.

Pappina haluan sanoa vielä sen, minkä toin esiin kirjoittaessani aiemmin tästä samasta asiasta tässä samassa lehdessä: näistäkin synneistä on täysi anteeksiantamus. ”Jos me valkeudessa vaellamme, niin kuin Jumala on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (Johanneksen ensimmäinen kirje 1:7,9).

Olen iloinen, että myös tämä viesti kuultiin täysiäänisesti tuona päivänä Senaatintorilla pastori Samuli Siikavirran välittämänä.

Miika Vuola