Mitä pakata matkalle, kun palaamme normaaliin?

Milloin olet lähtenyt ulkomaanmatkalle niin, että matkalaukku on kolissut tyhjyyttään?
Jos väljää näyttää jäävän, mieleen tulee tärkeitä asioita pakattavaksi, kunnes kannen saa survoa kiinni päälle istumalla.

SARS-CoV-2 -virus vastaa halkaisijaltaan noin 1/900-osaa ohuesta hiuksesta ja on saanut koko ihmiskunnan polvilleen.
Rajat ovat kiinni. Talous romahtamassa. Ihmisten fyysiset kontaktit rajattu. Oppilaitokset suljettu. Elämän hauraus ja verkottuneen ihmiskunnan haavoittuvuus on tullut todistetuksi.

Arki värittyy koronalla. Tulkitsemme ympäristömme viestejä ja selitämme todellisuutta virus keskipisteenä.
Olemme virittyneet koronataajuudelle. Paluu normaaliin välkkyy mielessä. Kunpa voisi taas.....
Tarkoittaako paluu normaaliin paluuta samaan, josta lähdimme liikkeelle?

Olen kuullut viime viikkoina usein sanottavan, että ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Jos palaamme takaisin samaan entiseen, emme ole oppineet mitään kokemastamme.

Ihmiskunnan kyky kohdata pitkään tiedetty epidemian riski on osoittautunut heikoksi.
Samanlaisia tauteja on ollut ennenkin, mutta maailma ei ole koskaan ennen ollut niin verkottunut ja keskinäisriippuvuuksia täynnä. Silloin historian opit eivät toimi.

Samalla tavalla kuin pakkaamme matkalaukun pinkeäksi, olemme pitäneet kehityksenä kaiken väljän, löysän ja ilmavan poistamista.

Jossain on löysää, se pitää poistaa. Joku on väljä, se pitää kaventaa. Jossain on tilaa, se pitää täyttää.

Ajatusmalli riivaa meitä yksilöinä, organisaatioina, kansakuntina ja ihmiskuntana.
Olemme kiristäneet elämämme äärimmilleen, jaksamisen rajoille. Tehostamme ajankäyttöä unesta tinkimällä.
Puemme henkisen tehokkuuden pakkopaidan päällemme, ja sitten rimpuilemme siinä selvitäksemme. Valmiiksi uupunut ei jaksa yhtään uutta vastoinkäymistä.

Ulosmittaamme uudet mahdollisuudet täysimittaisesti, samalla tavalla kuin autojen varustelun parantama turvallisuus on tullut ulosmitattua kasvavina nopeuksina ja holtittomampana ajokulttuurina.

Organisaatiossa tehostamme resurssien käytön tappiinsa, jolloin odottamattomille tapahtumille ei jää henkistä ja toiminnallista liikkumatilaa.

Hiomme prosessit äärimmilleen, ja tingimme hetkestä reflektoida ja oppia koetusta.

Erilaisuus ja erilaiset mielipiteet pitää siivota virtaviivaisuuden tieltä, kuten Unkarin kaltaisissa valtioissa parhaillaan epidemian varjolla tehdään.

Äärimmilleen kiristetty katkeaa muutospaineessa. Riskirajoille kurkottaminen lisää riskin toteutumisen todennäköisyyttä.
Tehostaminen huippuunsa tarkoittaa haavoittuvuutta.

Tehokkaaksi rakennettu on samalla helposti särkyvä, varsinkin yhdistyessään hierarkiseen siiloutuneeseen organisointiin.
Tehokkuuden painottaminen ohjaa keskittämiseen, markkinan ohjautumiseen yksiin käsiin, kuten verkkokaupan ja sosiaalisen median esimerkit osoittavat. Samalla altistutaan katastrofaalisille riskeille. Voittaja vie kaiken, ja yksi toteutunut riski vie kaiken. Tehokkuuden varjo puree meitä takapuoleen.

Maailman tuotanto- ja arvoketjut ovat hakeneet tehokkuutensa huippua, ja nyt särkyneet.

Akuutin tautikriisin hellitettyä on aika pysähtyä miettimään, millaiseen uuteen normaaliin haluamme siirtyä. Se ei yksin taloustieteilijöiden opeilla ratkea, vaan tarvitaan monitieteistä ja -näkökulmaista systeemiajattelua sekä yhteisöllistä viisautta hyödyntävää dialogia.

Yksittäiselle ihmiselle parempi normaali tarkoittaa armollisuutta itseä ja toiseutta kohtaan, henkisen pakkopaidan riisumista ja avarakatseisuutta. Luovuuskaan ei kuki ilman ajattelun väljyyttä.

Tehostaminen nojaa lineaariseen syy-seuraus -ajatteluun ja vakiointiin, kun taas verkottunut toimintaympäristö synnyttää jatkuvasti uutta ennakoimatonta. Siinä kestävä on sekä vankka että sopeutuva, ympäristönsä muutokseen kytkeytyvä ja siinä mukautumaan kykenevä.

Rajojen pysyvä sulkeminen ei ole ratkaisu, mutta väljyyden jättäminen systeemeihin on.
Senkin voi tehdä laadukkaasti.

On aika siirtää jalka tehokkuuden kaasulta selviytymisen ja resilienssin kytkimelle. Niin henkisiä kuin fyysisiä matkalaukkuja pakatessamme.