Miten paikallinen sopiminen parantaa työllisyyttämme?

Mitä tavallinen palkansaaja ajattelee siitä, kun muun muassa valtionvarainministeri keskustan Annika Saarikko ja kristillisdemokraattien johtaja Sari Essayah sekä kokoomusjohtajat jaksavat kesähelteelläkin muistuttaa talousasioiden yhteydessä työehtojen paikallisesta sopimisesta?

Se on heidän mukaansa lääke Suomen talouden ja työllisyyden parantamiseksi sekä valtion velkakierteen katkaisemiseksi. Uskovatko he siihen itsekään, vai olisiko paikallissopimisessa kyse siitä, että halutaan heikentää palkansaajan palkka-ja työehtoturvaa?

Mutta miten paikallinen sopiminen voi parantaa esimerkiksi työllisyyttä ilman palkka- ja työehtoja heikentämättä? Tätä ei kyseisiltä puoluejohtajilta ole julkisuudessa edes kysytty. Pakallinen sopimishanke on saanut elää rauhassa sellaisenaan.

Nykyisetkin työehtosopimukset tarjoavat lähes rajattomat mahdollisuudet sopia asioista myös työpaikkatasolla. Väitetään, että tätä mahdollisuutta ei työpaikoilla haluta käyttää hyväksi. Se johtunee siitä, että nykyinen työehtosopimusjärjestelmä ei työnantajajärjestöjä miellytä.

Niinpä metsäteollisuuden johto ilmoitti viime syksynä siirtyvänsä valtakunnallisista työehtosopimuksista paikallisiin sopimuksiin. Tähän yhtyi myös teknologiateollisuus, jossa yritykset voivat valita joko valtakunnallisen tai paikallisen sopimusjärjestelmän.

Tästä huolimatta uskotaan, että metsä- ja teknologiateollisuuden suurilla työpaikoilla ammattiyhdistysliike pystyy jäsentensä puolesta palkka- ja työehdot hoitamaan. Mutta miten paikallisessa sopimisjärjestelmässä työehtojen sopimisen ja valvonnan käy esimerkiksi pienillä palvelu- ja kaupanalan työpaikoilla, kun uhkana on lisäksi työehtojen yleissitovuuden poistaminen?

Suomen yrittäjäjärjestö ei työpaikkasopimisessa hyväksyisi enää ay-liiton luottamusmiestä työtekijöiden edunvalvojaksi. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että työntekijöiden edustajan valitsisi jopa työnantaja.

Pentti Välimaa