Miten Suomi menetti kansainvälisen kilpailukykynsä?

Suomi menetti sodissaan yli 92 000 nuorta, lisäksi monet haavoittuivat ja saivat pysyviä henkisiä traumoja. Kaupungit kärsivät huomattavia tuhoja vihollisen pommituksien ja entisten aseveljien ”tihutöiden” takia.

Rauhansopimuksissa jouduimme luovuttamaan Karjalan sekä yhteyden Jäämereen että rikkaat kaivoksemme. Alle neljämiljoonaisen kansan oli asutettava ja työllistettävä yli 40 000 evakkoa. Sitten ponnisteltiin sotakorvauksien maksamiseksi.

Näistä heikosti hoidetun politiikan aiheuttamista lähtökuopista Suomi haki asemaansa kansainvälisillä markkinoilla. Itsenäisyys oli arvossaan, kansallistunto ja tahtotila olivat voimakkaita. Halusimme näyttää maailmalle.

Entisinä natsien aseveljinä meidän oli vaikea saada tarvittavaa luottamusta. Pääomasta oli suuri puute. Sotakorvauksien maksu ajallaan loi luottamusta itäisillä ja ihmetystä läntisillä markkinoilla. Vienti- ja tuontikauppa Neuvostoliiton kanssa oli kahdenvälistä tavaranvaihtoa, clearing-kauppaa. Suomi toi pääasiassa öljyä ja raaka-aineita ja jalosti ne käyttöönsä ja vientituotteiksi.

Metsäteollisuus suuntasi länteen. Metalliteollisuus oli enemmän sidoksissa itään. Esimerkiksi laivateollisuus oli kovin riippuvainen Neuvostoliiton tilauksista. Maksuehdot NL:n kanssa olivat etupainotteisina lempeät ja teollisuudella olisi ollut mahdollisuus kehittää kilpailukykyään ja valmiuttaan läntisille markkinoille idänkaupan ”helmoissa”. Tuhlasimme mahdollisuuksia kikyn parantamiseen.

Menetykset jatkuivat, sillä 60- ja 70 luvuilla maastamme lähti muualle töihin noin 150 000 henkilöä. Silloin menetimme lähinnä osaavia käsiä. ”Liriin” ajauduttiin heikosti hoidetun politiikan takia. Nykyään menetämme osaavia, kalliisti koulutettuja ”päitä”.

UKK surffaili itänaapurissa ja luotsasi kauppoja Suomen teollisuudelle koko presidenttikautensa ajan. 1980-luvun alussa kekkoskortti oli pelattu. Metsäteollisuus oli kehittynyt teknisesti. Sen tuottavuus ja laatu olivat kilpailukykyisiä, mutta Suomen tehtaiden kapasiteetti ja pääoman puute olivat esteenä kasvulle. Ongelmaa kompensoitiin, jonkin verran onnistuenkin, fuusioilla ja yhteisellä myyntiorganisaatiolla.

Sitten Neuvostoliiton kauppa alkoi tökkiä ja 1990-luvulla hiipui hyvin vähäiseksi. Vuonna 1989 valtioneuvosto vapautti ulkomaisten omistusoikeuden. Samoihin aikoihin myös ulkomaisen lainan saantiehtoja helpotettiin ja vieras raha valtasi pääomamarkkinat.

Tämä auttoi investoinneissa ja yritysten kilpailukyky parani. Näillä muutoksilla oli kuitenkin pidemmällä tähtäimellä myös negatiivisia vaikutuksia, jotka heikentävät nytkin kilpailukykyämme ja voittojen ohjautumista Suomeen.

Yksi suurimmista ellei jopa suurin kilpailukyvyn heikentäjistä on EU:hun liittyminen. Suurpääoman sanelemat sopimusehdot verhoiltiin lumoavaksi. ”Piilovaikutukset” olivat ja ovat yhä tyrmäävät.

Muiden muassa direktiivit, kiintiöt, kilpailutuspakot isommissa julkisissa hankinnoissa ja tuotekohtaisten tarkastusvaatimusten lisääntyminen sekä tullausoikeuden siirtyminen EU:lle ovat aiheuttaneet monen pienen ja keskisuurenkin suomalaisen yrityksen toiminnan lopettamisen.

Ulkomaiset yhtiöt ovat vallanneet markkinat ja ostaneet suomalaisia yrityksiä. Suuri joukko suomalaisia yrityksiä on siirtänyt ja siirtää toimintaansa halvempien tuotantokustannusten maihin. Toimipiste ulkomailla mahdollistaa myös tytäryhtiöiden välisen kaupanteon, jolloin on helppo järjestellä keskinäisiä kauppoja ja tilinpäätöksiä niin, että voitot jäävät alhaisen verotustason maahan.

Joka tapauksessa paljon voittovaroja valuu ulkomaille ja liian usein ”paratiisisaarille”.

Euroon liittyminen ja Schengenissä tehty ihmisten, rahan ja tavaran vapaa liikkuminen EU:n alueella ovat sopimuksia, jotka aiheuttavat useamman hinta- ja palkkatason markkinoilla muuttoliikettä ja sekaannusta. Ne murtavat pienen, pääomaköyhän valtion kilpailukyvyn tyystin, sekoittavat työvoimamarkkinat, lisäävät valtion maksamia työttömyyskorvauksia ja muita sosiaaliavustuksia.

Toimeentulokorvaukset, joista osa ohjautuu jopa maasta pois, nostavat verotuksen tarvetta ja näin palkkatason korotuspaineita.

Maamme ei voi myöskään tehdä itsenäiselle pienelle valtiolle tärkeitä valuuttapoliittisia päätöksiä, joilla on ennen haettu kilpailuetua. Ihmettelen näiden sopimusten allekirjoittajien ambitioita ja asioihin perehtymistä ja jopa järjen juoksua. Isänmaan etu ei ole ollut päällimmäisenä vaikuttimena ja se taitaakin olla suurin syy kilpailukyvyn heikkoon tasoon.

Elin, koin ja näin näin