Monta askelta lähempänä sotaa?

Itämeren alueella järjestetään tänä vuonna kymmeniä, jopa satoja sotaharjoituksia, joissa ovat mukana alueen maat ja Nato. Myös itärajan takana on vilkasta. Venäjä on järjestänyt ja järjestää kymmeniä harjoituksia Euroopan rajoillaan.

Tarkoittaako tämä sitä, että Suomikin on valmistautumassa sotaan? Tätä on moni kysynyt minultakin viime viikkojen ja kuukausien aikana, kun kärkevät otsikot Venäjän kasvaneesta uhasta tai amerikkalaisten joukkojen tulosta Suomeen ovat hypänneet silmille joka kioskin kulmalta.

Juuri nytkin on käynnissä iso Naton sotaharjoitus Pohjois-Norjassa, johon osallistuu myös yli 400 suomalaissotilasta. Vaikka keskustelu nyt on vähän parin viikon takaisesta rauhoittunut, se ei vaimene.

Odottakaa muutama viikko. Kyllä julkinen riemu taas repeää, kun amerikkalaiset superhävittäjät kiitävät Kuopion Rissalasta pitkin itärajaa, kun jenkkisotilaat harjoittelevat maihinnousua Hankoniemelle tai kun Stryker-miehistönkuljetusvaunut möyrivät Arrow-harjoituksissa Niinisalon kankaalla.

Sota ja sotilaallisen voiman esitteleminen on kumma juttu. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan historiasta on julkaistu ja julkaistaan yhä Suomessakin kymmeniä erikoislehtiä.

Talvisodan ja jatkosodan vuosijuhlia tuntuu olevan joka vuosi – ainakin jos katsoo iltapäivälehtien tekemiä erikoisnumeroita. Suomalainen, yli 70 vuotta sitten venäläisiä kymmenittäin tappanut tarkka-ampuja on sankari edelleen vuonna 2016. Hänestä on viime kuukausina kirjoitettu kymmeniä isojakin juttuja.

Miksi sota kiehtoo, vaikka oma televisio välittää joka ilta aitoja kuvia esimerkiksi Syyrian sodan kauhuista? Onko ihmisen geeneissä jotakin sellaista, joka pakottaa kansat muutaman kymmenen vuoden välein tappamaan naapureitaan? Vai onko sota vallankäyttäjien käsistä karkaamaan päässyt paholainen?

En ole nähnyt tutkimuksia, mutta minusta tuntuu, että osittain sota – toisin sanoen mielikuva vaarallisesta, jopa surmattavasta vihollisesta – on geeneissä. Se on vuosisatojen saatossa iskostettu ihmisten geeneihin - vallankäyttäjien propagandan kautta.

Ajatelkaapa, millä tavalla monet suomalaisista suhtautuvat ruotsalaisiin tai venäläisiin. Kumpaankaan naapuriimme ei suhtauduta luonnollisesti. Ruotsalaisten edessä tunnemme alemmuutta ja kadehdimme heitä. Osa jopa vihaa ruotsalaisia niin paljon, että haluaisi kieltää osalta suomalaisista äidinkielensä, eli ruotsinkielen, käytön, koska se on peruja Ruotsin vallan ajalta.

Venäläisiä monet taas pelkäävät – ja vihaavat. Mistä tämä johtuu, kun aika harvalla on läheisiä kontakteja ruotsalaisiin tai venäläisiin? Johtuuko se siitä, että niin Ruotsi kuin Venäjäkin ovat olleet meille miehittäjiä? Muistatko kun koulussa luit historian tunneilla ”sortovallasta”, Suomen ruotsalaistamisesta tai venäläistämisestä?

Viholliskuva on siis satoja vuosia vanha. Vieras kieli, vieraat ihmiset, osittain vieraat tavat. Tuntuuko tutulta? Kyllä, viholliskuvaamme on saatu viime kuukausina uusia hahmoja – maahanmuuttaja-arabeja, afrikkalaisia, aasialaisia. Kohde on uusi, mutta ennakkoluulot samoja vanhoja.

Toinen väitteeni koski sitä, että sota on vallankäyttäjien käsistä karanneen ”pöyhistelyn” ja ”röyhistelyn” seuraus. Voiko olla niin, että kun tarpeeksi kauan uhotaan ja uhkaillaan, ajaudutaan vahingossa tilanteeseen, jossa joku ottaakin käyttöön aseelliset uhkaukset? Kyllä voi. Meillä on siitä omalta ajaltammekin esimerkkejä Balkanilta, Lähi-idästä, Pohjois-Afrikasta.

Voivatko Itämeren alueen mittavat sotaharjoitukset tai koko Euroopan aiempaa jännittyneempi tilanne enteillä sotaa? Koetin löytää tähän vastausta netistä. Miten sodan uhkaa voisi ennustaa, jotta sodan voisi välttää?

Löysin, vanhan ja arvostetun tutkijan, professori Philip Quincy Wrightin jo 1940-luvulla kirjassaan ”A Study of War” esittämiä ajatuksia. Sodan ennusmerkkejä ovat Wrightin mukaan yksityishenkilöiden tai viranomaisten toiminta, jossa toisen valtion kansalaisiin, edustajiin tai symboleihin kohdistettiin väkivaltaa tai halveksuntaa.

Niitä ovat myös vihamieliset tai epäystävälliset viralliset julkiset lausunnot tai diplomaattikirjeet, toisen valtion poliittisiin etuihin tai arvovaltaan negatiivisesti vaikuttavat sopimukset tai lait, joukkojen mobilisointi tai sotalaivojen siirto strategisesti tärkeisiin kohteisiin, kaupankäyntiä toisen valtion kanssa rajoittavat toimet, sotilasmäärärahojen lisääminen, sotilaallisen valmiusohjelman laatiminen, muihin maihin kohdistuvat kriittiset kannanotot lehdistössä. Tästä samasta asiasta on kirjoittanut myös historioitsija, Jyväskylän yliopiston tutkijatohtori Teemu Häkkinen.

Tuntuvatko Wrightin ajatukset jotenkin tutuilta?

Turvallisuuspolitiikka ja ulkopolitiikka ovat alueita, joita hallitsevat hyvin erikoiset lainalaisuudet. Ne tulisi hallita, kun lähtee käymään keskustelua sodasta ja rauhasta. Siksi puskista huutelijat tai sisäpoliittisia irtopisteitä keräävät poliitikot saattavat tehdä uskomatonta vahinkoa – ymmärtämättään. Jos ei ymmärrä vastuutaan, on parempi vaieta.

Kirjoittaja on Uudestakaupungista kotoisin oleva viestintäammattilainen, joka työskenteli viimeksi SPR:n viestintäjohtajana