Kävin kaksi vuotta Rauman Lyseota Kanaalin varren puretussa rakennuksessa ja muut kuusi vuotta Aittakarinkadulla.
Ehkä eniten omia muistikuvia on ruotsin lehtori Matti Hellmanista, jonka lempinimi oli Emppu.
Hän poltti päreensä helposti, ja hänellä oli ikävä tapa räjähtää huutamaan kesken opetuksensa.
Empun räjähdys kuului myös naapuriluokkiin. Erityisesti biologian lehtori Eeva Lahtosella oli pokerissa pitämistä, kun viereisen porukan kurinpito sai ikkunan helisemään.
Empun ruotsin tuntien eräs tuokio sisältää palasen suomalaista rasismin historiaa.
Käytössä oli kuusikymmenluvun lopulla ruotsin kielessä oppikirja Lär dig svenska I.
Sen yhdellä aukeamalla neekeripojat istuivat palmussa ja nakkelivat sieltä kookospähkinöitä alas.
Teksti taisi kertoa jotakin sen tapaista, että musta rotu on leikkisää ja huoletonta porukkaa.
Eräänä päivänä Kouluhallitukselta tuli määräys, että kyseinen aukeama on rasistinen, ja se pitää poistaa. Ruotsin opettajan valvonnassa jokainen oppilas liimasi kyseisen aukeaman umpeen eli näkymättömiin. Muilta osin oppikirja jäi näin liimattuna käyttöön. Nyt harmittaa, etten pannut tuota liimaamaani kirjaa visusti talteen.
Rehtorimme Ilmo Vuorinen oli aina asialinjalla kaikin puolin, mutta nykyisin hänen rankaisumetodinsa tuottaisi lehtiin isot otsikot! Jos joku oli saanut kahden tunnin jälki-istunnon, Vuorinen kysyi tuomitulta, haluaako tämä istua rangaistuksen vai ottaa vaihtoehtoisesti turpiinsa. Jos katuva valitsi jälkimmäisen, hän sai raikuvan korvapuustin.
Tuolloin elettiin 70-luvun alkua. Nykyään rehtori luultavasti saisi moisesta menettelystä välittömästi potkut! Mutta silloin aika oli toinen.
Näsä ja toinen show-mies
Keskikoulun kuuluisin oppilastoverini (myöhempien ansioiden perusteella) oli Kari Lehtomäki alias Kunu. Nykyään hänet tuntee koko Suomi Näsänä, The Joulukalenterin Toivona ja Finlandersien puhaltajana.
Erityisesti Eeva Lahtosen biologiantunneilla Kunu ja kumppaninsa Juha Raes (josta myöhemmin tuli opettaja) pitivät stimmungia yllä esittämällä luokan perältä suosittuja päivän iskelmiä säestettynä pulpetinkansien paukuttelulla. Erityisen rytmikkäästi tämä parivaljakko esitti kappaleen Sellainen ol' Viipuri! Esitys päättyi äänekkääseen Hei-mäjäykseen!
Kari Lehtomäki oli vähällä eksyä huonoille teille. Muistan huolestuneena katselleeni hänen kaveeraamistaan keskikoulun pahimpien pukarien seurassa. Pari näistä erotettiin.
Musiikki pelasti Kunun. Hän soitti aina joulu- ja kevätjuhlissa trumpettia. Lisäksi hän jo tuolloin esiintyi säännöllisesti Toke Hariolan orkesterissa. Televisiota myöten. Jossain vaiheessa Kunu kaiketi huomasi, ettei hän kehtaa häiriköidä, kun opettajat melkein jo pyysivät nimikirjoitusta. Järki tai Se Parempi Minä voitti.
Tänään Kunu on tuntemiani muusikkoja siitä kaikkein kilteimmästä päästä. Kovimman Luokan Ammattimies, joka ei härskisti kehu joka paikassa itseään.
Mutta tipalla se oli.
Edellä mainittu Juha Raes oli keskikoulun aikoihin tuollainen kiltti häirikköoppilas. Ei ikinä tapellut eikä loukannut toista, oli vain sellainen synnynnäinen huumorimies. Jos Jussin kaltaisia kavereita ei olisi ollut, koulunkäynti olisi ollut paljon ankeampaa.
Kerran lehtori Matti Keinonen käski piirustustunnillaan meitä oppilaita hakemaan luonnosta jonkin pienen oksan ja piirtämään se paperille mahdollisimman luonnonmukaisena.
Jussi toi metrin pitkän männynnäreen, jossa roikkui vetisiä multapaakkuja. Luokka räjähti nauramaan. Keinonen räjähti muuten vaan: ”Täällä ei ruveta pelleilemään! Viet sen heti takaisin!” Jussi vei puun ulos – ja toi hetken kuluttua muka äskeisestä loukkaantuneena vaivaisen männynneulasen tilalle. Esitteli sen ovelta Keinoselle ylikohteliain elein. Opettaja Matti Keinosella oli suuria vaikeuksia pitää pokerinsa, kun luokka käytännössä vääntelehti naurusta.
Jussi miehistyi sitten lukiovuosina. Pöllöily unohtui. Harmin paikka. Meidän kaikkien muiden koulunkäynti muuttui paljon tylsemmäksi…
Auktoriteettia tai sitten ei
Myöhempi kuuluisuus oli myös tuleva Oraksen toimitusjohtaja Jari Paasikivi. Jotakin myötäsyntyistä auktoriteettia hänessä oli jo lukiolaisena, sillä häneen turvauduttiin kun lähdettiin sopimaan penkkarien pitämisestä Kollan Kalliopirtillä keväällä 1975. Jari sopi pelin hengen, hinnat ja kaiken. Minä olin parin kaverin kanssa mukana, mutta me pysyttelimme riittävän kaukana takana.
Kuinkas sitten kävikään. Penkkarit pidettiin, ja jotkut taisivat nauttia liikaa makeaa viinaa. Vessat ja lattiat tahrittiin oksennukseen, ja taisi pari-kolme tuoliakin mennä tuhannen päreiksi.
Jari Paasikivi tyrkättiin ensimmäisenä arkipäivänä sopimaan vahingonkorvauksista. Paikalla olivat vahtimestari ja siivooja. Vahtimestari piti isoilla kirjaimilla moraalisaarnan kurittomista nuorista, ja siivooja huusi muuten vain kuin hinaaja. Jari ei häkeltynyt hiukkaakaan. ”Tällaista sattuu ja mehän sovimme etukäteen, että mahdolliset vahingot maksetaan.” Jarin rauhallisuutta ei mikään räksyttäminen horjuttanut. Vahtimestarin piti tosin saada viimeinen sana: ”Täällä Kalliopirtillä ei sitten enää ikinä pidetä penkkareita.” Meidän penkkareistamme oli tullut paikallinen legenda! Olisi hauska tietää, onko lupaus pidetty.
Suomen opettaja Kaarina Marjanen alias Putte piti kovaa kuria. Joskus lapsellisissakin asioissa.
Kerran talvella hän oli ottanut silmätikukseen päällysvaatteiden käytön luokassa. Jos pusakka oli vähänkin paksumpi, Putte komensi viemään sen naulakkoon. Niin ikään hän nosti metelin, jos joku meistä oli hänen luokkaan tullessaan ovensuussa sijainnutta juomapistettä käyttämässä.
Kerran luokan junkkarit yhdistivät nämä kaksi elementtiä. Pystyn milloin tahansa loihtimaan tämän näyn mieleeni: ainakin kymmenen kollia oli jonottamassa vesipisteeseen, ja yksi oli takapuoli pystyssä juuri ovella juomassa, kun Putte astui luokkaan. Keitä kaikkia siinä jonossa pärstä peruslukemilla seisoikaan: Kunu, Raeksen Jussi, Salosen Tane, Tetrin Kaitsu, Peltosen Jouni, ettei vaan Kanervan Harrikin, myöhempi rehtorismies, kamalaa…Ihan vakavina. Siitä kun olisi valokuva!
Kaikkien paksut talvitakit oli ripustettu karttatelineeseen opettajanpöydän viereen!
Putte oli hetken sanaton. Luokassa vallitsi hiirenhiljaisuus. Opettaja istui katederin taakse.
Ja alkoi nauraa! ”Hyvä on. Te voititte!” Suomen tunnit muuttuivat lupsakkaammiksi.
Biologian lehtori Leena Vaahtoranta oli kahden kesken siviilissä hyvin ystävällinen, lämmin ja herttainen ihminen, mutta viranhoidossaan hän viljeli arveluttavia menetelmiä. Ensinnäkin hän vaati aivan liikaa keskenkasvuisilta oppilailta, joissa analyyttinen kyky eli asioiden keskinäisten suhteiden ymmärtäminen ei vielä ollut kehittynyt. Tai olihan se kolmessa kaverissa: Leskisen Jounissa, Lindgrenin Juhassa ja Hattulan Tepossa, noissa hirveissä oppareissa, mutta ei meissä tavallisissa kuolevaisissa. Minussa se taito ei ollut edes idullaan.
Oppitunneilla Leena keikkui päkiöidensä varassa ja piirsi oppilaspoloisen epäonnistuneen vastauksen jälkeen muistikirjaansa pyöreän nollan niin, että ele varmasti näkyi takimmaisiinkin riveihin. Minä sain sen nollan aivan liian monta kertaa! Banaanikärpästen perinnöllisyys on vieläkin epäselvä.
Kerran Leena Vaahtorannan psykologinen silmä petti pahan kerran. Hän kysyi Sauli Sjöblomilta, miten mansikat lisääntyvät – tai jotakin sinne päin. Sauli soperteli jotain sen suuntaista, että ”ööh, lehtiä kaivetaan maahan, ja sitten ööh...tuota noin...”
Leena keikkui päkiöillään ja totesi ivallisesti: ”No, sinä sitten kaivelet niitä lehtiäsi maahan ja me muut tulemme syksyllä katsomaan, mitä on noussut pinnalle.”
Saulipa ei pelästynyt. Hän lehahti kiukusta tulipunaiseksi ja antoi tulla tavalla, jollaista ei kukaan siihen mennessä ollut kuullut Rauman Lyseossa. Tai ei ainakaan minun läsnä ollessani.
”Ei siihen, Leena, tarvitse vastata niin vittumaisesti. Ihan nätisti voi asian opettaa. Eikös sinun tehtäviisi kuulu opettaminen eikä vittuilu!”
Leenalta menivät konseptit pahasti sekaisin. Hän käsitti, että hän oli väärin menetellyt, ja valtapelin täysin oikeudenmukaisesti hävinnyt. Muistan miten hän totesi: ”Älä nys, Sjöblom, tolla tavalla. Oli se nys säserää!” Leena sekosi konsepteissaan ja lipsahti käyttämään aitoa raumanmurretta.
Me muut yli 30 lukiolaista olimme hiirenhiljaa. Taidettiin hiukan väristäkin. Moinen uhkarohkeus oli tuolloin todella poikkeuksellista. Saulista tuli kertaheitolla muiden silmissä sankari.
Ikimuistoiset tuntiopettajat
Vielä tekee mieli mainita pari herraa, jotka toimivat lyseossa sijaisina tai tuntiopettajina
ja joista tämän vuoksi on vain hajanaisia muistikuvia. Matti Huikkonen ja Rauno Luttinen.
Auktoriteetiltaan ylivoimainen kaikkien milloinkaan tuntemieni opettajien joukossa oli Matti Huikkonen. Mies suorastaan uhkui karismaa. Valoisa persoonallisuus, jonka ei koskaan tarvinnut huomauttaa ketään huonosta käytöksestä – huutamisesta puhumattakaan.
Toinen mieleen jäänyt tuntiopettaja on Rauno Luttinen. Taidemaalarina, historioitsijana ja Pyhärannan kunnallispoliitikkona sittemmin tunnettu mies. Armoitettu runonlausuja jo nuorena opettajanplanttuna. Joku ihmeellinen kyky miehellä täytyi olla, sillä me Rauman Lyseon kurittomat kollit emme varmastikaan olleet tuolloin runouden ylimpiä ystäviä. Silti jokainen kuunteli ihastuksesta mykkänä Luttisen lausuntaa joulujuhlissa: Puer natus in Bethlehem. ”Me istuimme kirkossa kaikin, etupenkissä hytisten…” Haluaisin kuulla sen joka joulu uudelleen.
Eräs aineenopettaja kävi jokaisen oppilaan koetulokset läpi tietyllä runokaavalla:
”Häärin käärin kokoon käärin, Tapiolla on taas kaikki aivan väärin!”
Toivon mukaan edellä kerrotut muistelmat menivät paremmin kohdalleen.
Kirjoittaja kävi Rauman Lyseota 1967-1975
Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.