Murkkuja kaikki kun oikein silmiin katsotaan

"Miten sitten elää merkityksellistä elämää ja löytää paikkansa?"

Mistä löydän paikkani maailmassa?

Murrosikä finneineen ja fyysisine muutoksineen on totuttu näkemään ajanjaksona, jolloin nuori etsii itseään ja paikkaansa suhteessa yhteisöön ja muihin ihmisiin.

Vaikka ihmisen biologiset muutokset ovat entisellään, kulttuurisen etsimisen ja paikkansa löytämisen jakso näyttää venähtäneen molemmista päistä.

Mainonnan ja sosiaalisen median luomien ihanteiden paine tavoittaa entistä nuoremmat, ja yhteiskunnan usein ristiriitaiset odotukset ja vaatimukset viivästyttävät oman paikan löytämistä aina elämänvaiheisiin, jolloin pitäisi jo olla tukemassa omien lasten murrosiän kipuilua.

Kun kaikilla oman elämänsä areenoilla on ristiriitaisten odotusten ja epärealististen ihannekuvien paineessa, riittämättömyyden tunne nousee päällimmäiseksi.

Pärjätä pitää työelämän, parisuhteen, fyysisen kunnon, kauniin kodin, kestävien kuluttajavalintojen ja monipuolisen vapaa-ajan kentillä, ja se on jatkuvaa kompromissien tekoa.

Ihmiskuvamme minä-keskeisyys kohdistaa sosiaalisten normien ihanteet ja odotukset yksilöön. Emme näe miten sosiaalisia tosiasiassa olemme; tarvitsemme kaikessa toisiamme, tiedämme toisissamme, minä-kuva kehittyy suhteessa toisiin.

Sata vuotta sitten yhteisön jäseneksi kasvamisen peilejä löytyi kasvuympäristöstä muutama kymmenen.Nykyään peileistä näkyvät kaikki maailman kulttuurit, arvomaailmat, ihmiskuvat, virikkeet, ja niihin sisältyvät odotukset ja vaatimukset ovat minäkuvamme kehittymisen heijasteina.

Peilattavaa riittää koko elämän varrelle. Se on ihmisenä kasvamista, luomassamme todellisuudessa luonteeltaan elinikäistä.

Jos käytössä olevat peilit ovat rikkinäisiä sirpaleita, itseään on vaikea niistä tunnistaa. Silloin on vaarana paeta itsepetoksen polulle.

Mitä heikommin tunnemme itsemme, sitä varmemmin pakenemme vapauttavien valheiden varassa. Mitä vakuuttavammin petämme itseämme, sitä todennäköisemmin vakuutamme myös muut samoista asioista.

Itsensä pettämisestä tulee yhteistä pettämistä.

Mikä ihmisen paikka maailmassa sitten on? Mitä meiltä jokaiselta odotetaan? Toteamus ”Minä olen” ei enää riitä, sen arvo on menetetty.

Siksi seuraa jatkokysymys: Niin, siis mitä sinä olet? Jos vastaan olevani opiskelija tai eläkeläinen, lisääkö vai vähentääkö se sitä mikä olen.

Kysyjän olo helpottuu, koska hän voi pudottaa sinut mielessään olevaan opiskelijan tai eläkeläisen stereotypian laatikkoon.On turha yrittää edetä mihinkään ilman todistusta, passia tai korttia, joka kertoo mihin laatikkoon sinä kuulut. Elämänvaiheiden lähtöporteilla ei enää riitä se että minä olen.

Mitä mustavalkoisempia määrittelyjä, sitä selkeämpää. Kaikki mikä on sekäettä, vähän sitä ja tätä, jossain siellä päin, muuntuvaa ja elävää, aiheuttaa epävarmuutta ja mielipahaa.

Ja kuitenkin se on enemmän totta kuin mustavalkoiset kategorisoinnit. Meidän jokaisen kohdalla.

Millaiset arvot liitämme ihmisenä olemiseen? Asetammeko itsellemme ja vuorovaikutussuhteille tavoitearvoja, jotka paremmin sopivat koneille mutta samalla luovat arkemme arvomaailman.

Tehokkuus, nopeus ja edistys mielessä taomme uutta teknologiaa, oli kyse sitten liikennevälineistä, viestinnästä, viihteestä tai ruoanlaitosta. Luomme itsellemme kulutusteknologiaa, mutta lopulta me ihmiset olemme se joka kuluu.

Me tartumme niihin älylaitteisiin ja alistamme itsemme virikkeiden loppumattomalle vyörylle. Kulutamme tekniikkaa joka kuluttaa meitä. Ei ihme että väsyttää ja tuntuu tyhjältä.

Tehokkuus, nopeus ja virheettömyys eivät ole ihmisenä kasvamisen ominaisuuksia.

Ihmisenä oleminen sen kaikessa arvokkuudessaan on ennemminkin hitautta, hapuilua, lukemattomien erehdysten ja virheiden virrassa viisastumista.

Kuitenkaan niiden nimiin ei kukaan vanno, eikä yksikään organisaatio niitä asiakas- tai työntekijälupauksessaan tunnista. Se herättäisi jo myötähäpeää.

Tuntuu kuin haluaisimme paeta sitä mitä olemme. Jos mielikuvamme onnellisesta elämästä on jotain aivan muuta kuin ihmisyyttä, todellisuuden ja mielikuvan ristiriita on osa itsepetosta.

Mistä sitten löytää arvoja, tilaa, vuorovaikutusta joka ravitsee, virvoittaa, vapauttaa? Mistä löytää oma paikkansa maailmassa?

On uskallettava kohdata itsensä sellaisena kuin on, myös toisten hyväntahtoisella avustuksella. Ripaus armollisuutta itseä ja muita kohtaan ei olisi pahitteeksi.

Pysähtyä kuuntelemaan, näkemään, aistimaan, jotta voi oppia erottelemaan merkityksellistä, kuulemaan todellisuutta. Filosofi Iris Murdochin sanoin todellisuus avaa itsensä rakkauden kärsivälliselle silmälle.

Itsensä löytäminen osana todellisuutta ei ole suoritettava murrosikä, vaan voi armollisesti olla oman elämän tarkoitus.Miten sitten elää merkityksellistä elämää ja löytää paikkansa? Syntyä yhdeksi, olla yhtä, tulla jälleen yhdeksi.

Onhan siinä sitä yhdelle ihmiselle.

Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Länsi-Suomi-lehden nettisivustolla.

Osion uusimmat

Mainos

Tuoreimmat tähtijutut